Palaa tästä  SIVUKARTALLE 

”Pakarisen pojasta” johtajaksi 

Kun maanantai-iltana ryhdyin pohtimaan sopivaa, kovin paljon ennen jauhamatonta aihetta täkäläisille kuulijoilleni, olin avannut radion konserttia odotellen. Toistaiseksi kuului vielä jotakin luvattoman kehnoa imettäjäjuttua, joka kuitenkin äkkiä havahdutti kuulemaan. Joku Pakarisen poika oli kätkyessään paisunut miehen mittaiseksi, jäänyt kasvatuksetta ja aivoiltaan kapalolapsen kannalle, joutunut diplomaattiselle alalle, tullut tärkeään johtavaan asemaan ja hänen aikanaan oli kansa onnellisempi kuin koskaan! Sanomalehdestä saatoin todeta, että juttu oli tarkoitettu hauskaksi kaskuksi. Tuosta ”hauskasta kas­kusta” sain riittävästi päivän tekstiä.

Sen laatuisia "kaskuja" meille kyllä onkin tarittu riittämiin asti viime aikoina. Ikävä vain, ettemme joudu lukemaan kansan­vallan ja valtiovallan nälvimistä ainoastaan lapualaislehtien palstoilta, vaan että muitakin teitä yritetään kansaan uittaa epäuskoisuutta niitä kumpaakin kohtaan. Radiossa olemme jo en­nenkin joutuneet kuulemaan epäonnistuneita, kansanvallan kustan­nuksella leikattuja vitsejä, mutta erityisesti on Suomen Kuva­lehti puolueettomuuden varjolla ottanut halventaakseen kansan­valtaista järjestelmäämme. Täytynee kuitenkin sanoa, että leh­den viime numero jo oli täydellinen askel lapualaislinjoille. Sen letkauksilla ei yleensä ole mitään perusteita. Muistakaam­me vain tekopyhä huokaus "Paljon näyttää yksi tarmokas mies saavan aikaan"[1], kun kuvassa esitetään 2 000 univormupukuista italialaista nuorisonjohtajaa eli opettajaa marssimassa nimi­tystään vastaanottamaan. Italian kansa on 12 kertaa Suomen kansaa suurempi, joten Suomen oloissa olisi suhteellinen määrä suunnilleen 180. Toki nyt meillä vuodessa enemmän nuorisonopet­tajia valmistuu,  joskaan emme marssita heitä kaduilla univormupukuisina! Mutta Kuvalehdelle ei tule mieleen ihailla kansanvallan suuria saavutuksia, eikä liioin ilmoittaa, miten kipeästi Italia tarvitsee noita 2 000 opettajaa. Italiassa on näet vielä nytkin pohjois-osissa, 25 %, keski-osissa 50 % ja ja ete­lä-osissa 76 % kaikista 15 vuotta täyttäneistä luku- ja kirjoi­tustaidottomia! Se ei muista, että Italian ilveilyäänestyksissä on nimenomaan täytynyt ottaa huomioon kansan lukutaidottomuus siten, että äänestäjäile annetaan ,kaksi äänestyslappua, joista, toisessa on "no", ei, ja toisessa vitsaskimpun, fascisrnin tunnusmerkin,sisässä oleva "si" , kyllä, valmiina vastauksena kysymykseen, hyväksyykö valitsija Fascismin suuren neuvoston laatiman ehdokaslistan. Vitsaskimp­pu on myöntävän lapun tunnusmerkkinä. - Pienenä piirteenä tul­koon sivumennen mainituksi, että pantuaan toisen lipuista uur­naan äänestäjän on ojennettava toinen takaisin vaaliviranomai­selle.

Sanomalehtienkin palstoilla on kiinnitetty huomiota siihen mauttomuuteen, ette Kuvalehdessä kerrottiin jonkun Matkailija­yhdistyksen oppaan opastettavilleen veistelleen Suomen valtion panneen kaiket rahansa samaisten ulkomaalaisten ihailemaan e­duskuntataloon. 60  miljoonaa kalliin  itsenäisyytemme monumentista ei voi olla liian paljon ainakaan niin kauan kuin kansalla on va­raa maksaa 120 miljoonaa yhdellä tykinlaukauksella upotetta­vasta sotalaivasta, jonka raapaisu karin maksaa 5 miljoonaa.

Ei vain lehdistössä meille väläytellä loistavia kohtauksia diktatuurimaista meidän muka kelvottomien olojemme vastapaino­na, niitä saamme säännöllisesti nähdä elokuvien viikkokatsauk­sissa, lähetetäänpä esitelmöitsijöitäkin maailmaa kiertämään. Kaikki olemme kuulleet esim. suurenmoisista suonraivauksista Italiassa. Viime talvena Helsingissäkin mainoskiertueellaan käynyt naistohtori oli tarpeeksi kevytmielinen ilmoittaakseen noiden viljelykselle raivattujen Pontisten soiden pinta-alaksi 70 000 ha. Kysyin eräältä asiantuntijalta vastaavia numeroita meiltä. Sain kuulla, että meillä väliin vuosittain päästään samaan mää­rään ja keskimäärin vuosittain 40 - 50 000 ha, vaikka kuulemma italialaisten soiden kuivaaminen on pelkkää bluffia suomalaisten suoritusten rinnalla. Olemmehan nähneet kuvia niiden kui­vaamisesta traktorien voimalla ja sanomalehdistössä kiertelee uutisia noiden traktorien juhlallisista määristä. Viekääpä traktoreita meidän soihimme! Lapion varresta kiinnipitäen ja jalat usein polvia myöten liejuvedessä niiden ojat on kaivet­tava. Meidän työmme on paljon kunniakkaampaa italialaisten vastaavan puuhailun rinnalla, mutta eipä kiertele naistohtoreita maailmalla näyttämässä varjokuvia meidän kansan­valtaisista saavutuksistamme!

Joskin meidän suomalaisten kunnianarkuus kansan ollessa kysymyksessä on melkoinen, lienee rehellisesti myönnettävä, että valtion suhteen on olemassa jonkinlaista laiskaa väiinpi­tämättömyyttä. Maaperää löytyy tyytymättömyydelle, jota ikl levittää. – Muistan pari vuotta sitten vedotun kansaan po­liisien asiassa. Helsinginkin kaduilla saattoi tällöin vielä sattua, että kansanjoukko asettui poliisin pidättämän henkilön puolelle ja vapautti hänet. Vetoomuksessa huomautettiin, että poliisin nähdessä suo­malaisessa varmaan vielä syntyy vaistomainen mielikuva venä­läisestä santarmista ja tahdottomasti hän tuntee uppiniskaista halua vastustaa virkavaltaa. Kieltolain kumoamisella ei yksinään liene sitä vaikutusta, että poliiseil­lemme on nyt opittu antamaan arvoa ja tukea.

En luule pahasti erehtyväni arvellessani, että suomalaisen kansanluonteessa vielä on samoin jälkiseurauksia myös suhteessa val­tioon ja vaitiovaltaan. Onhan esim. Suomen kansan veronmaksu­kulttuuri tunnetusti alhainen, etupäässä siitä syystä valtio­vallan on verotaloudessaan lähinnä turvauduttava epäoikeuden­mukaisiin välillisiin verotuksiin ainoan oikeudenmukaisen ve­ron, tulo- ja omaisuusveron, kykenemättä peittämään edes puolus­tuslaitoksen kustannuksia. Valtion omaisuutta pidetään usein kerrassaan yhteisomaisuutena, tässä suhteessa tunnetaan var­sinkin riistot valtion metsistä Pohjois-Suomessa. Tässä kan­samme melkoisen osan välinpitämättömyydessä valtiota ja sen taloutta kohtaan tahtoisin siis lieventävänä asianhaarana nähdä veriin syöpyneen vaistomaisen venäläisvihan seurauksen. Valtiovalta oli silloin yhtä kuin venäläinen, ja kansan­omainen käsitys oli, että vihollista vahingoittaessa kaikki keinot olivat luvallisia. Kun vielä muistamme laiskottelun vallitustöissä, niin käsitämme, ettei. moinen perimys monen sukupolven takaa hevin haihdu, en­nenkuin jokaiselle suomalaiseille tehdään selväksi suuret vel­vollisuutensa kansaansa, isänmaataan ja valtiotaan kohtaan. Sitkeä valistustyö on tässä asiassa tärkeää. Isänmaassaan valtiovaltaa harjoittava kansa muodostaa valtion - tuo kolmi­yhteisyys ei ole kaikille selvinnyt. Vieläpä tuota yhteisyyttä tätä nykyä lapualaistemme taholta yritetään kaikin voimin kiel­tää. Tyytymättömyyden myrkkyä, joista nämä tölväisyt ovat pienimpiä, levittäville on  kieltämättä olemassa otollista maaperää.

"Kansanvallan ei ole sallittava kenen tahansa roiston rankaisematta lyödä itseään korvalle”, sanoi presidentti Masaryk. Mutta kansan­valta ei myöskään saa muodostua poliisivaltioksi poikkeusla­keineen. On väärää laiskuutta, jos kansa huutaa avukseen poliisin pienen lauman syytäessä sille hävyttömyyksiä, kun se pelkällä olemassaolonsa osoituksella voi karistaa rähisevän rakin pakenemaan kintereiltään korvat luimussa ja häntä koipien välissä. Poliisin kutsuminen vain ärsyttää, väärästä lais­kuudesta on siis luovuttava ja ryhdyttävä tositoimiin.

Valtioilla, joiden sisäpuolella kaikki valtiovallan arvos­telu on tukahdutettu, on erityiset propagandaministerinsä, ei vain valtionsa aikaansaannosten kehumiseksi ulkomailla, vaan myös uskon ja luottamuksen säilyttämiseksi omien joukkojen keskuudessa. Kuka tai mikä hoitaa tällaisen propagandaminis­terin tehtävän turvatakseen meidän kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme, jota vastaan nyt raivokkaasti hyökätään? Missä muodossa on esiintynyt lainkuuliaisen ja kansanvaltaa puoltavan väestönosan ääni viime aikoina? Pääasiassa Kasallisen Edistyspuolueen julkisina kokouksina ja sen paikallis­yhdistysten julkilausumina. Toistaiseksi on Kansallisen Edis­tyspuolueen suuritöisenä tehtävänä ollut toimia propagandaministerinä kansanvallalle, jota kannattavat suurpuolueet tyytyvät anta­maan arvon pääperiaatteena, mutta ne eivät soisi valitsijoille liiallista valistusta, jotta niiden oma onttous ei kävisi valitsijoille selväksi.  - Miksi meillä ei ole valtiovallan omaa propagandaministeriä?

Tulemme päiväntekstimme toiseen puoleen, siihen, miksi meidän on siedettävä kuulla muka tyhjäaivoisten Pakarisen poikain menestyksellä hoitavan tärkeitä julkisia toimiaan. Tu­lemme johtajakysymyksiin ja johtajaperiaatteisiin, joita kes­kenkasvuiset lapsetkin opetetaan hokemaan, mutta ei ymmärtämään..

Kaiken tuon Fyhrertouhun johdosta on melkein unohdettu, et­tä kansanvallassakin on johtajansa ja että kansanvallan eräänä tärkeimpänä tehtävä on juuri johtajien kasvattaminen itselleen. 

Ensimmäisistä kansanvaltaisista valtioista, jotka pienuutensa ansiosta vielä saattoivat harjoittaa välitöntä kansanvaltaa, joissa siis koko kansa välittömästi kansalaiskokouksissa otti osaa valtiotahdon muodostamiseen, on jo kulunut vuosituhansia ja nykyaikoina välittömyys kuuluu valtioiden laajenemisen ja ni­menomaan myös niiden toimialojen laajenemisen vuoksi harvinai­siin poikkeuksiin. Nykyajan kansanvalloissa harjoittaa alku­peräisen valtiotahdon omistaja, kansa, valtaansa valitsemiensa edusmiesten välityksellä,  joiden kautta eri toiminnanhaarojen johtajat vuorostaan tulevat valituiksi. Kansa ei takerru val­tiolaivan hoidon yksityiskohtiin, määrää vain pääsuunnan, ja sen hyväksymän politiikan soveltaminen käytännössä on johta­jien tehtävä.

Johtajaperiaate on se taikasana, jolla kansanvallan vastus­tajat lupaavat nykyajan kansoille tien onnellisempaan tulevaisuuteen.

Meidän uusiksi johtajiksi pyrkivillä tyytymättömillä aineksilla on tällöin esikuvamaana lähinnä Saksa jonkinlaisine sosialistis-sotilaallisine järjestelmineen. Sillä Führer-peri­aate ei tietenkaän rajoitu yksinomaan varsinaiseen Führeriin, tulevaan Kaiseriin, vaan johtajaperiaatetta sovelletaan kautta linjan. Huomasivathan kaikki ne, jotka vaivautuivat lukemaan selostuksen kansallissosialistien puoluekokousparaatista Nürn­bergissä, että siellä oli läsnä 180 000 kansallissosialistista rivimiestä sekä samoin 180 000 Führeriä! Führerimme on meil­läkin ja heitä on leegio, vaikka emme nimittäisikään heitä johtajiksi, pukisi mus­tiin puseroihin, marssittaisi suljetuissa rivistöissä pitkin katuja ja laulattaisi heillä innostavia taistelulauluja, esim. kytösavun aukeilla mailla!

Täydellistytetyssä korporatiivisessa valtiossa on johtakysy­myksen ratkaisu yksinkertainen sikäli, ettei valtion alueella tosiasiallisesti ole kuin yksi talous, valtiotalous, jonka rin­nalla ei ole mitään kilpailevia yksityisiä talouksia, jotka nekin tarvitsevat johtajansa. Sensijaan meidän talousjärjestel­mässämme valtiotalous on vain eräs yksityinen, joskin suuri talous, kaikkien muiden yksityisten talouksien rinnalla. Meidän valtiotaloutemme asettaa kansalaisten työvoimalle vaatimuksia yksinomaan asevelvollisuuden muodossa, muutta osalta työvoimien ja niiden ohessa johtajavoimien jakautuminen  tapahtuu vapaasti hinnanmuodostuksen suuressa prosessissa.­ Mainittakoon, että ns. Suvirannan komitea on juuri ilmestyneessä mietinnössään asettunut vapaan palkanmuodostuksen kannalle.

Suurta vastuuta, kokemusta ja kaukonäköisyyttä vaatiiviin toimiin, joita on niin vaitiotalouden kanssa kilpailevilla talouksilla kuin valtiotaloudellakin, ei koskaan ole tarpeeksi paljon kaikki vaatimukset täyttäviä, päteviä haki­joita, niukkuus hyvästä työvoimasta on suuri. Parhaat mahdollisuudet menestyä on sillä taloudella, joka hankkii parhaat miehet johtoonsa. Valtion on näin ollen oman puolensa pitämiseksi asetuttava täysin liikemiesmäiselle kannalle. Onko se asettunut? Onko yhteisö antanut nykyään niin harvinaiselle luovalle työlle saman arvon kuin yksityistalou­det? Meidän on myönnettävä, että tässä kohdassa on ollut korjaa­misen varaa. Mutta vika ei ole olut kansanvallassa itsessään, vaan sen soveltamisessa. Kansanvalta ei estä johtajien kehitty­mistä itselleen, päinvastoin, mutta sen soveltamisessa voi olla heikkouksia, jotka asettavat sen epäedullisempaan asemaan kuin olosuhteet pakottaisivat. Luovaa työtä, jota vaitiolaivamme hoito vaatii, ei yhteisön palveluksessa ole kohotettu samaan erikoisasemaan kuin yksityistalouksissa, vaikka sen merkitys edelliselle on verrattomasti tärkeämpää, vaikuttaen sitä kautta huomattavasti yksityistalouksienkin asemaan ja menestykseen.

On oltu epäloogillisia, kun toiselta puolen on tunnustettu vapaan palkanmuodostuksen periaate siten, että ei ole ryhdytty lainsäädännöllä säännöstelemään palkkoja yksityisillä työmarkkinoilla, mutta siitä huolimatta luovaa työtä aliarvostamalla on ehkäisty valtion omat mahdollisuudet tämän sille tärkeimmän työvoiman saamisessa.

[yliviivaus / poisto alkaa]  Tahdon tähdentää, etten luovalla työllä tarkoita kaikkea työtä, josta valtio maksaa palkan. Luova työ on johtajien työ­tä, se ei vähimmässäkään määrässä ole koneellista, johon­kin ruumiilliseen työhön tai kansliatyöhön verrattavaa, vaikka sosialidemokraatit eivät myönnäkään mitään eroa olevan niiden välillä vaatiessaan, että työ kuin työ, siitä on maksettava paikka samojen perusteiden rnukaan. Mutta muissakin kuin sosiali­demokraattien piirissä kansamme johtajien työ ajatellaan liian yleisesti jonkinlaiseksi joutavaksi kansliatyöksi, nimenkir­joitteluksi, mikä ei vaadi aivoja. Siihen muka kelpaa mikä Pa­karisen poika tahansa, saakoon myös Pakarisen pojan palkan. [yliviivaus / poisto loppuu]

Samassa yhteydessä lienee parilla sanalla käsiteltävä myös valtion varsinaisen työ- ja virkakoneiston työntekijöiden palkkasuhteita niukkuuden periaatteen kannalta. Ei voida kieltää, että nykyään sen laatuisen työvoiman tarjonta on kysyntää suurempi, ja palkkaus on katsottava siis nykyisiin olosuhteisiin katsoen riittäväksi. Valtion työpaikkojen varmuus on etu sekin, ja mitä on eläke muuta kuin [myöhemmin maksamista varten] pidätettyä palkkaa.

Sosialidemokraatit pitävä aivan luonnollisena, että heidän osuustoiminnallisissa yrityksissään osas­topäällikötkin saavat enemmän paikkaa kuin Suomen tasavallan ministerit, samoin heikäläiset apulaiskaupunginjohtajat. Heille on kai sitä parempi, kuta kehnommin voimin tätä kapitalistista yhteiskuntaa johdetaan, jotta aikanaan tulisi Marxin ennustama romahdus ja sitä tietä heidän tuhatvuotinen valtakuntansa. Mutta sitä oudompaa on, että heidän ohessaan toinen suurpuolueemme, maalaisliitto, ei lainkaan anna arvoa luovalle työlle, vaikka se luonnollisesti on tarpeen heidänkin alallaan ja myös tie­dämme jotakin heidän yritystensa suurista palkoista.

Ehkä pienin panos luovan työn vaalimisessa on sittenkin ikl-puoluel­la. Suurissa asioissa ei edes uskalleta ottaa kantaa, koska varma kanta puoleen tai toiseen voisi herättää aina joidenkin piirien pahennusta. Pienissä asioissa nalkutetaan sitäkin enemmän. Totuuden nimessä on mainittava; että käy­tettiinpä sentään ikl-puolueen puolesta eduskunnassa käydyssä verrattoman tärkeää asutuslakia koskevassa keskustelussa yksi puheenvuoro. Sen käytti edustaja Honkala, jonka sanat kuului­vat: "Kyllä tassä lienee joku erehdys. Minä en ole pyytänyt puheenvuoroa" !

Täytynee myöhtää, että meillä on olemassa pulaa luovista,  johtavista voimista, mutta valtiovallan edellytykset ovat ol­leet sitäkin huonommat, koska nykyinen menetelmä on ollut tykkänään hinnanmuodostuksen tietä käyvän luovien voimien oi­kean jakautumisen ulkopuolella. Epäilemättä valtiovalta nykyi­silläänkin voi saada käytettäväkseen hyviä, uhrautuvia voimia, mutta valtiolaivassa on syntynyt silloin tällöin vuotoja, osuustoiminnallisten ym. yksityisten yritysten sensijaan menestyes­sä. Hyvää tahtoa voi olla ja onkin ehkä paljon, mutta voimat eivät aina riitä.

Kansanvallan soveltamisessa, ei itsessään kansanvallassa, on siis ollut muuan kieltämätön heikkous, mihin vastustajat ovat päässeet kiinni. Valtionhallinnossa ei ole ollut riittävästi asiantuntemusta. Mutta ei liene unohdettu, että Kansal­linen Edistyspuolue jo vuonna 1927 toi johtajaperiaatteen e­siin! Oli kysymys 20 000 markan palkanlisäyksestä 12 johtajallemme [valtion ylemmälle virkamiehelle], siis kysymys oli yhteensä 240 000 markasta. Kansallinen Edistyspuolue vetosi kansaan: Tahdotteko tukea luovaa työtä yhteisen valtio­laivan ja sitä tietä sen jokaisen yksilön hyväksi? Mutta luova työ ei ollut suurten puolueiden mieleen, väitettiin, että Edis­tyspuolue ajoi herrojen eikä kansan asiaa. Tulos muistetaan, Edistyspuolue kärsi tappion, josta se nyt vasta on toipumassa. Sen mielipidettä ei enää kysytty, se sai turhaan korottaa ää­nensä yleisen valtiollisen katsantokannan madaltumista vastaan. Asiantuntemukselle annettiin palttua, siitä oli oivallisena esi­merkkinä Edistyspuolueen johdolla hankitun valtion pääomasäästön tuhlaaminen. Varsinkin maalaiskansaa lelliteltiin, annettiin sen luulla todellisen kulta-aikansa olevan tulossa ja narrattiin se käyttämään liiaksi päaomaa, kunnes pahojen vuosien tullessa syntyi todellinen romahdus, minkä vaurioita ei hevillä korjata. Kansalla oli ollut kykenemättömiä johtajia, joiden kokemus ei riittänyt edes konjunktuurien vaihteluiden tuntemiseen. Kansalle luvattiin ja luvattiin, sille ei opetettu mitään. Kysykäämme keneltä tahansa pulan johdosta vaikeuksiin joutuneelta, eikö hän tietänyt, et­tei hyvää aikaa koskaan riitä jatkuvasti, vaan että ehdottoman varmasti, kuin vuoksi ja luode, hyvät ja pahat ajatkin vaihtelevat. Sitä he eivät ole tietäneet. He kuuntelevat epäillen, kun heille vakuuttaa, että kuten vuoksi aina kuuden tunnin kuluttua muuttuu luoteeksi ja päinvastoin, niin myös on viimeisten sadan vuoden aikana horjumattomien taloudellisten lakien pakosta hy­vä aika neljän, viiden tai kuuden vuoden kuluessa muuttunut pa­haksi ja päinvastoin. Olevissa oloissa ei tosin koskaan tiedetä, milloin on juuri se hetki, jolloin hyvä aika on huipussaan ja alamäki alkaa, se voidaan todeta perästäpäin, mutta riittää tie­tää, että se kääntyy ennemmin tai myöhemmin. Kaukonäköiset joh­tajat ottavat sen huomioon ja keräävät pääomasäästoä pahojen päivien varalle. Mutta meillä syötiin valtion pääomasäästo ja kansan annettiin syödä omat säästänsä. Ne suuryritykset sensijaan, jotka ovat antaneet oiken arvon luovan työn tekijöille, ovat eheämmin nahoin selvinneet pulakauden puristeluista, niiden ei ole tarvinnut kiristää nälkävyötä kuten yhteisen Suomen kan­san.

Kansallisen Edistyspuolueen kanssa monissa asioissa kiinteässä yhteistyössä toimivan hallituksen johdolla kulkee valtiolaivamme jälleen vakavoituville urille.

Tilanne olisi epäilemättä huomattavasti parempi, jos kuluneena kautena olisi annettu arvoa vapaamielisille opeille. Siitä ei ole toivoa niin kauan kuin valistumattomimmat puolueet ovat suurimmat puolueemme. Valistumattomuutta ei kansanvalta ota huomioon, siksipä on surkeata ajatella, kuinka monet tärkeät toimikunnat asetetaan siten, että suurimmille puolueille tulee suurin edustus. Siinäkin on vain soveltamiskysymys. Samoin on surkeata ajatella, että maalaisliitto esim. Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä saa miltei kaikki edustajapaikat, tuoden siten eduskuntaan monta Pakarisen poikaa![2] Vain väsymätön valistustyö saa kansanvaltaisen järjestelmän joustavasti kulkemaan raiteillaan!

Kansanvallan asema ei ole pa­hasti järkkynyt huolimatta edellä selvitetyistä heikkouksista sen soveltamisessa. Miten suuri siis voikaan olla Suomen kansan tulevaisuus, kun se oppii antamaan arvon luovalle työlle. Mutta vaarallisia hajoittavia voimia on jatkuvasti toiminnassa ja Kansallisen Edistyspuolueen tarmokas työskentely kansanvallan puolesta on välttämättömämpi kuin milloinkaan ennen.

Ennen kaikkea koettavat hajoittavat voimat järjestää johtaja­kysymyksen ainoasta oikeasta, vapaasti muodostuvasta, poikkea­valla tavalla. Sillä mitä osaa näyttelevät arvokkaat kyky, tai­to ja koeteltu kansalaiskunto yhden puolueen maissa, joissa ns. johtajaperiaate vallitsee? Sen on voinut todeta peikästään Antti Suomenpojan pakinoista autuaasti uinahtaneessa Ajan Suun­nassa. Saimme niin usein kuulla Saksan parhaimmistosta, joka yhden puolueen vallan ansiosta on päässyt ansaitsemaansa kunniaan. Saksan johtajiston kesällä toimitetun teurastuksen jälkeen Antti yksinkertaisesti totesi, että pitihän ne tappaa, kun ne kerran olivat erinäisissä suhteissa epanormaaleja! Par­haimmistosta ei enää puhuttu. Mielivaltaisen valinnan korvatessa luontaisen valinnan voivat aivan liian henkilökohtaiset suhteet määrätä kyvyn ja taidon sijasta. Ja tunnettu totuus on, että levottomissa oloissa innokkaimpina vallantavoittelijoina ovat sellaiset piirit, jotka ovat polttaneet sillat takanaan ja joille ei olevissa oloissa enää ole suuriakaan tulevaisuuden toiveita.

Sellaiset piirit ovat meilläkin nousseet epätoivoiseen tais­teluun kasanvaltaa vastaan joko voittaakseen tai kaatuakseen, muuta vaihtoehtoa he eivät myönnä. Päivittäin saadaan esimerk­kejä henkilökohtaisesta sorrosta ja taloudellisesta painostuksesta ja yhä useammilta tahoilta sataa tietoja varsinkin siitä taistelusta, mitä ikl-puolue käy nuorisoseura­liikettä, maaseutumme sivistysrientojen ajajaa vastaan. Olen kuullut useiden harmaapäiden nuorisanvalistajien valittavan, et­teivät he jaksa enää yksinään taistella epäsuopeutta ja talou­dellista painostusta vastaan, pian on nuorisoseurat jätettävä mustapaitojen huostaan ja sitä tietä tukahdutetuiksi. Ikl-puaolue haluaa olla ainoa työnantaja nuorisolle, se haluaa sen voit­taa sotaisilla harrastuksilleen. Valistuneet yksilöt eivät sille ole mieleen, ne eivät alistu mielivaltaan. Kautta Suomen käyvät valistuneet yksilöt hiljaista taisteluaan heidän toimin­taansa tukahduttavaa järjestöä vastaan. On tehokkasti järjestäydyttävä tuota vaaraa vastaan, pian voi olla liian myöhäistä. Ikl-puolueen keinot alkavat olla liian kouraantuntu­via. Tuorein esimerkki tultiin kertomaan eräästä pitäjästä, jonka vähäväkiset valistusrientojen ajajat ovat vuosien uupumatto­malla työllä saaneet 100 000 markkaa maksaneesta nuorisoseurantalosta maksetuksi 95 000, kun edes ilman edelläkäypää tiedoitusta paikalliset ikl-puolueen johtomiehet ilmoittavat seurantalon huutokauppaan 5 000 markan saatavasta, minkä he olivat omiin ni­miinsä hankkineet. Rahat saatiin kuitenkin raskain uhrauksin kokoon ja talo pelastetuksi. Siinä oli opetus, joka pani paikkakun­nan lainkuuliaiset kansalaiset harkitsemäan ja pidetyn neuvot­telukokouksen tuloksena oli, että lähetettiin edustaja Helsinkiin pyytämään Edistyspuolueen puhujan lähettämistä paikkakun­nalle puolueen paikallista yhdistystä perustamaan.

Lahjomattoman oikeamielinen menettely ei aina ole ollut kaik­kien kansankerrosten suosiossa, mutta Kansailiseen Edistyspuolueeseen luotetaan parhaillaan yhä taajenevissa piireissä. Todetaan, että tunne oikeamielisestä ja tasapuolisesta menettelystä koko kansan eduksi on kuitenkin enemmän kuin se intohimojen kuluttava kiihoittavuus, jota ikl-puolue edustaa.Uskon, että täl­läkin paikkakunnalla ajatellaan niin ja ryhdytään tässä ko­kouksessa neuvotteluihin Kansallisen Edistyspuolueen paikallisyhdistyksen toiminnan jälleen elvyttämiseksi. Se on tällä hetkellä välttämätön ja varmin tie paremman Suomen luomiseksi, tie, jolla kansalaiset saavat äänensä kuuluviin valtiollisessa elämässä sekä kasvatetuksi itselleen hyviä johtajia, joita kenenkään ei ole sanominen Pakarisen pojiksi.

Palaa tästä  SIVUKARTALLE