Lapuanliike ja IKL
kahdellakymmenellä "A4-arkilla"
Tutustu sivuston muuhun sisältöön tästä : SIVUKARTTA
Lapuanliike ja IKL 1929 - 1944
(Kielitoimiston
suositus: Lapuan liike tai lapuanliike. Hakujen tehostamiseksi on samassa
artikkelissa käytetty kumpaakin ilmaisua - suosituksen vastaisesti)
Kommunismin
vastainen kansanliike
Kahtia jakautunut
kansa o Kommunistit ja valtiovalta vastakkain
o Kommunismin vastainen kansanliike yhdistää porvariston
o Lapualaiset asettuvat kommunisminvastaisen liikkeen keulaan
o Äärioikeisto hakeutuu Lapuan kansanliikkeen seuraan
o Lapuanliike
ryhtyy valtiovallan "avuksi”
Lapualaiset
kansanliikkeen johtoon
Lapuan haastejuhlat
1929 o Lapuan liike syntyy o Lapuan liike luo
nahkansa ja radikalisoituu o Lapuan liike legitimoi itsensä valtakunnalliseksi 21.6.1930
o Vihtori
Kosola ja hänen esikuntansa o Lapuan liikkeen
ohjelma
Lapuan liike
ulkoparlamentaarisena voimana
Työväentalojen ”naulaukset”
o Työn Äänen kirjapainon tuho 28.3.1930
o 137
kyyditystä kesäkuussa 1930 o Hyökkäys perustuslakivaliokunnan istuntoon 5.7.1930
o Talonpoikaismarssi
7.7.1930 o Kommunistilait lepäämään odotetusti, eduskunta hajotetaan
15.7.1930 o Eduskunnan
puhemiehen kyyditys 18.7.1930 o Suutari Mätön
tappo 19.7.1930 o Tasavalta
veitsen terällä - vaalit 1-2. 10. 1930 o K. J.
ja Ellen Ståhlbergin kyyditys 14-15. 10. 1930 o Aktivisti-lehden kehotus Ståhlbergin ampumiseksi
o Presidentinvaalit 1931 ja tilanteen rauhoittuminen
o Keskusta sanoutuu irti lapuanliikkeestä o
Lapuanliikkeen porvarillinen vastavoima
järjestäytyy
Mäntsälän
kapina ja Lapuan Liike ry:n loppu
Mäntsälän
kapina 27.2. - 6.3. 1932 o Lapuanliikkeen toiminta ja lehtien julkaisu kielletään o Rangaistukset
Lapuan liikkeen
perillinen, Isänmaallinen Kansanliike IKL
Isänmaallinen
Kansanliike, IKL o IKL vientiyrityksenä o IKL heikentää porvaririntamaa
o Paasikivi irtisanoo suhteen IKL:een 1934
o
IKL esiintyy puolueena 1936 ja 1939 vaaleissa
o IKL:n
ilme muuttuu natsisuuntaan o Vihtori
Kosolan aikakausi päättyy 1936
Valtiovalta
selättää IKL:n
Suomi
palaa aitoon parlamentarismiin
1937 o IKL yritetään lakkauttaa 1938 o Rauhanehdot
lopettavat IKL:n 1945
Tässä
yhteydessä / tässä vaiheessa ei käsitellä seuraavia aiheita
Lapuan liikkeen” sponsorit”;
teollisuus ja kauppa o Lapuan liike ja maatalouspolitiikka
o Lapuan liike ja uskonto o IKL ja korporatiivinen
valtiomalli
Lapuanliike ja IKL 1929 - 1944
Kommunismin vastainen kansanliike
syntyy
Kansalaissodan päätyttyä Suomi oli käytännössä
jakautunut kahteen kansanosaan; valkoisiin voittajiin ja punaisiin pettureihin.
Nykytiedon mukaan surmansa saaneita oli lähes 40.000, joista 5.000 kaatuneen
punaisen lisäksi teloitettuja ja vankileireillä kuolleita oli lähes 20.000.
Myös valkoisten eli voittajien kaatuneita ja teloitettuja oli yli 5.000, joten
avointa katkeruutta jäi sodan päätyttyä runsaasti kumpaankin osapuoleen ja
ympäri maata.
Poliittista keskustaa edustanut edistyspuolue, osa
maalaisliitosta ja rkp:n vasemmisto sekä luonnollisesti sosialidemokraatit
ajoivat kansallisen eheyttämisen linjaa presidentti K. J. Ståhlbergin johdolla.
Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Ritavuori (lakit. kand., v:een
1905 Rydman, 1880 - 1922) oli laatinut ehdotuksen tasavaltalaiseksi
perustuslaiksi, jonka mukaan eduskunta valitsi ensimmäiseksi presidentiksi
Ståhlbergin 25. heinäkuuta 1919. Politiikka, jolla pyrittiin palauttamaan
punaisten puolella olleet takaisin yhteiskunnan piiriin, tuomittiin
oikeiston piirissä maanpetokseen verrattavana toimintana. Siten
kaksikymmentäluvun alun kuumimpia kiistakysymyksiä edelleen oli alkuperäisestä
yli 70.000:sta murto-osaan pienentyneen, mutta edelleen merkittävän suuren
punavankien sekä jo vapautettujen, mutta ilman kansalaisluottamusta olevien
kohtalo. Oikeusministeriö oli syksyllä 1921 valmistellut Ståhlbergin ja mm.
sisäministeri Heikki Ritavuoren ohjauksessa Sunilan II hallitukselle laajan
lakipaketin punaisten oikeuksien kohtuullistamisesta ja palauttamisesta.
Oikeusministeri kuitenkin kieltäytyi tuomasta näitä lakeja presidentin
esittelyyn tammikuussa 1922. Ståhlberg nimitti tämän johdosta luottomiehensä,
sisäministeri Ritavuoren vt. oikeusministeriksi ja näin punakapinallisten
armahduslait saatiin esittelyyn ja vahvistetuksi. Heikki Ritavuori tuli siten
korostetusti esiin tässä "kommunistiystävällisessä"
lainsäädäntöprosessissa. Ritavuoren ampuu 14.2.1922 kotiovelleen Ernst
Tandefelt, joka myöhemmin oikeuskanslerille kertoo saaneensa ensin toimeksiannon
Ståhlbergin ampumiseksi. Palaa alkuun.
Kommunistit
ja valtiovalta vastakkain
Kommunistisen puolueen toiminta oli
itsenäistyneessä Suomessa kielletty maanpetoksellisena toimintana.
Kansalaissodan jälkeen kommunistit jatkoivat toimintaansa maanalaisena
järjestönä, mutta osa kommunistijohdosta oli piiloutuneena
sosialidemokraattisen puolueen jäseniksi ja muodostivat siten puolueen vasemman
siiven. Vuonna 1920 kommunistit perustivat ensimmäisen peitepuolueen, Suomen
sosialistinen työväenpuolueen, joka jo järjestäytymisvaiheessaan keskusteli
sisäisesti liittymisestään Kominterniin. Tämä tuli heti etsivän keskuspoliisin
(EK) tietoon ja aiheutti syytöksiä maanpetoksellisesta toiminnasta, joten
yhteys Moskovaan piti jatkossa salata visusti. Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa
puolue sai 27 paikkaa, jotka käytännössä olivat kaikki pois
sosialidemokraattien aiemmin vuoden 1919 vaaleissa saamista 80 paikasta.
Kallion I hallitus antoi pidätyttää elokuussa 1923
sosialistisen työväenpuolueen eli piilokommunistien koko 27 hengen
eduskuntaryhmän ja lisäksi toista sataa puolueen virkailijaa ja aktiivijäsentä.
Syyte koski maanpetosta, jota ei kuitenkaan pystytty näyttämään oikeudessa
toteen ja vain osa pidätetyistä lopulta tuomittiin, hekin vähäisiin
seuraamuksiin. Työväenpuolueen toiminta kuitenkin saatiin lopetetuksi, mutta
kommunistit korvasivat sen keskenään löyhästi organisoiduilla Työväen ja
pienviljelijäin vaaliliittojärjestöillä. Tämäkin järjestelmä olo kuitenkin
edelleen tiukasti Otto Ville Kuusisen Moskovasta johtaman Suomen kommunistisen
puolueen SKP:n ohjaksissa
Sunilan I hallituksen aikana etsivä keskuspoliisi
iski uudelleen 1928 ja nyt oli lainvastaisesta toiminnasta todisteita paljon.
Näyttöä oli sekä salaisesta kenttäorganisaatiosta että Moskovan yhteyksistä.
Ilmeisesti koko puoluejohto ja suuri osa piirijohtajista saatiin pidätetyksi.
Jutun maanpetosluoteen takia se käsiteltiin Turun hovioikeudessa, joka langetti
49 kommunistijohtajalle tuomiot. Tästä vastoinkäymisestä huolimatta työväen ja
pienviljelijäin vaaliliitot saivat vuoden 1929 eduskuntaan 23 paikkaa, 3
enemmän kuin se oli saanut vuonna 1927 samalla peitenimellä. Palaa
alkuun.
Kommunismin vastainen kansanliike yhdistää porvariston
Kommunistien toiminta Suomen ammattijärjestöjen
SAJ:n kautta teollisuuslaitoksissa, satamissa ja rakennustyömailla aktivoitui
kesästä 1929 alkaen. Yhteiskuntarauhan häiritsemiseen komentaessaan Moskovan
Komintern käytti hyväkseen edellisen vuoden Wall Streetin
pörssiromahduksesta ympäri maailman liikkeelle lähtenyttä lamaa ja sen
aiheuttamaa syvää tyytymättömyyttä lamasta kärsivissä piireissä.
Kuukausien mittaiset lakot ja kasvava häiriköinti
työmailla herätti pahaa verta porvariston piirissä.
Työmarkkinapoliittisia pelisääntöjä ei ollut, joten työnantajat mursivat
lakkoja tuomalla lakkoilijoiden tilalle järjestäytymätöntä työvoimaa muilta
paikkakunnilta. Teollisuus oli perustanut erityisesti tähän tarkoitukseen Yhtymä
Vientirauhan (1920-44), jonka rikkuripalveluita junaili Martti Pihkala. Suomeen
täydellä voimallaan vasta 1929 rantautunut lama kiristi teollisuuden ja
työntekijöiden sekä vastaavasti yhteiskunnan ja työttömiksi jääneiden
”pulamiesten” välit. Jo aiemmin ei-sosialistisen "suuren
yleisön" halveksimia kommunisteja ja heidän aiheuttamiaan
talouselämän häiriöitä alettiin pelätä ja sen johdosta myös kommunisteihin
kohdistuva viha kasvoi.
Vuoden 1929 syksyn voi katsoa olleen laajan
kommunisminvastaisen kansanliikkeen synnyn ajankohta. Kaikki porvarilliset
puolueet, edistyspuolue, maalaisliitto, ruotsalainen kansanpuolue ja kokoomus
kannattajineen olivat yhtä mieltä tarpeesta saada kommunistien aktivoitunut
toiminta lopetetuksi tavalla tai toisella. Vielä ei kuitenkaan oltu sovittu
varsinaista porvaripuolueiden yhteisrintamasta. Palaa
alkuun.
Lapualaiset asettuvat kommunisminvastaisen liikkeen keulaan
Lapuanliikkeen synnyn ja kasvun takana on ollut
luonnollisesti lukuisia tekijöitä, mutta ehkä muiden ylle voi nostaa kolme
päätekijää; vahva kansallistunto ja uskonto, eli körttiläisyyden perinteet sekä
kommunismia kohtaan tunnettu syvä viha. Tuo kolmas tekijä, eli viha, on
todennäköisimmin kyllä sekin seuraus eikä syy. Lapuanliikkeen heterogeenisessa
kannattajakunnassa ei löydy yhtä perusmallia vaan on lukematon määrä näistä ja
monista muista tekijöistä muodostuvia erilaisia reseptejä.
Vuoden 1929 aikana Lapualla puhjenneet avoimet
selkkaukset kommunistien kanssa eivät olleet siellä sinällään uutta ja
yllättävää, mutta ilmapiiri kommunistivihan roihahtamiseen oli aiempaa
otollisempi. Maailmanlama oli rantautunut Suomeen ja vaikuttanut nopeimmin
juuri maataloustuotteiden hintoja pudottavasti sekä vientiä tyrehdyttäen.
Kommunistien näyttävä lakkoilu satamissa oli yksi tekijä, joka yhdistettiin
vientiongelmiin ja tulojen putoamiseen.
Joulukuun 1. päivänä Lapualla pidetty
kansalaiskokous sai merkittävästi huomiota porvarislehdistössä ja siten jo
lähiviikkojen aikana seurasi kymmeniä kokouksia vastaavalla teemalla ympäri
Suomen. Näistä kokouksista lähetettiin ajan tavan mukaisesti sähke- ja
kirjekannustuksia Lapualle ja liike alkoi siten verkostoitua nopeasti.
Kaikki ainekset valtakunnallisen kansanliikkeen syntymiselle olivat jo
olemassa, mutta lapualaisten näyttävä toiminta avasi heille paikan sen johtoon.
Kansa osoitti luottamuksensa lapualaisille kun vahva väylä sen huolien
purkamiselle näytti aukenevan. Palaa alkuun.
Äärioikeisto hakeutuu Lapuan kansanliikkeen seuraan
Lapualaisen kansanliikkeen keulakuvaksi nostettu
tavoite oli lopullisesti nujertaa kommunismi, jonka tuhoaminen oli jäänyt
kesken sisällissodassa 1918. Liikkeen kannattajat uskoivat kommunistien olevan
suunnittelemassa uutta vuoden 1918 mallin mukaista punakapinaa.
Vuonna 1930 Suomessa oli kuitenkin lukuisia
muitakin hankkeita käynnissä. Yksi niistä oli nyt jo Akateemisesta
Karjala-seurasta (AKS) ja Itsenäisyyden Liitosta (IL) irtautuneen tri Kai
Donnerin ajama unelma suomalaisten hyökkäyksestä Neuvostovenäjälle, jonka
seurauksena kommunistihallinto kaatuisi vähemmistökansallisuuksien noustessa
kapinaan suomalaisten tukemana. Suomessa tiedettiin Venäjällä kärsittävän
ankarasta nälänhädästä, mutta ei vielä siitä, että kommunistinen järjestelmä
oli lopultakin saanut aikaan kelvolliset kevätkylvöt. Helsingissä oli myös
runsaasti niitä, jotka eivät olleet vieläkään hyväksyneet tasavaltalaisten
voittoa 1919 hallitusmuotokiistassa. Kuningasvallan kannattajista osa oli jo
kuitenkin omaksunut uudempia suuntauksia, kuten joukkovoima- ja johtajaoppi,
joka jo tunnettiin fasismin nimellä. Nämä esimerkkeinä pienemmistä liikkeistä.
Hallitusmuotojen vaihtoehdot tai hyökkäys
Neuvostovenäjälle olivat kuitenkin kansalle etäisiä ja vaikeasti ymmärrettäviä
asia, joten niiden varaan ei ainakaan kovin mittavia kansanliikkeitä voinut
rakentua. Mutta Lapuan kannatukseltaan ylivertaisen kansanliikkeen johtoon oli
kuin sattumalta tullut joukko alkuvoimaisia körttejä, jotka olivat otollisia
kuuntelemaan pääkaupungista tulleiden oppineiden herrojen puheita. Palaa alkuun.
Lapuanliike ryhtyy valtiovallan "avuksi”
Kommunistien
toiminnan aktivoituminen yhtäältä ja nopeasti radikalisoitunut lapuanliikkeen
painostustyö toisaalta johtivat kesällä 1930 kansanliikkeen ja hallituksen
tiiviiseen yhteistyöhön ja sitä kautta lopulta nk. kommunistilakien, niiden
joukossa mm. tasavallan suojelulakien säätämiseen. Jo ennen laeista päättämistä
pidätettiin pääministeri Kallion hallituksen toimesta jälleen kerran
kommunistisiksi katsotut työväen ja talonpoikain puolueen kaikki 23
kansanedustajaa ja muita kommunistijohtoon luettuja, lakkautettiin
kommunistiset sanomalehdet ja suljettiin useimmat niitä painaneet kirjapainot.
Omalla tahollaan lapuanliikkeen toimesta yli kaksisataa kommunistia
kyyditettiin kesällä heidän toimintansa lopettamisen varmistamiseksi. Samoihin
aikoihin marssi Helsinkiin 12.000 talonpoikaa ja Kallion maltillinen hallitus oli tehnyt
pari päivää aikaisemmin tilaa Svinhufvudin
oikeistolaisemmalle hallitukselle. Kaiken lisäksi eduskunta hajotettiin
muutamaa viikkoa myöhemmin, jotta perustuslakijärjestyksen mukaisen käsittelyn
edellyttäneet tasavallan suojelulait saataisiin voimaan mahdollisimman pian.
Nämä edellä luetellut, varsin lyhyeen ajanjaksoon
sijoittuvat merkittävät tapahtumat olivat epäilemättä vahvassa
riippuvuussuhteessa toisiinsa. Mm. suojelulakeja tarvittiin nopeasti, koska
kommunistien toiminnan lopettaminen ei ollut mennyt aivan perustuslakien
mukaisesti. Nyt porvaripuolueet olivat sopineet kaikkien tuesta Kallion III
vähemmistöhallituksen toimille. Svinhufvudin II, 4.7. nimitetty hallitus olikin
enemmistöhallitus, mutta se toteutti tunnollisesti lapuanliikkeen asettamia
tavoitteita ja koetteli siten vakavasti parlamentaarisen järjestelmän
perusteita. Lapuanliike komensi ja valtiovalta toimi totalitaarisen mallin
mukaisesti.
Vuoden 1930 isku hajotti kommunistien rivit niin
perusteellisesti, ettei näkyvää toimintaa enää 30-luvulla ollut juuri
havaittavissa. Palaa alkuun.
Lapualaiset kansanliikkeen johtoon
Kommunistiset nuorisojärjestöt olivat 1928 lopulla
pitämässä päiviään Lapuan työväentalolla, josta heidät kuitenkin paikalle
tullut, lähinnä paikallisista suojeluskunta-aktiiveista koottu joukko
”talonpoikia” karkottivat. Jo tällöin päättivät kommunistit palata paikalle
myöhemmin ja paremmin varustautuneina – tästä nimi ”haastejuhlat”.
Provokaatiohenkeä oli siten valmiiksi kummallakin puolella.
Haastetilaisuus päätettiin pitää marraskuun 23-24.
1929 maaseutu- ja teollisuusnuorten veljesjuhlana. Tällä kertaa olivat
osallistujat punalippujen lisäksi pukeutuneet punaisiin paitoihin, jotka aivan
erityisesti ärsyttivät Lapuan oikeistolaisia. Käsirysyä ja mellakointia oli
runsaasti jo lauantaina kommunistinuorten tullessa Lapualle, mutta yhteenotto
huipentui sunnuntaina, ilmeisesti lähes tuhatpäisen lapualaisjoukon tullessa
työväentalon pihalle ja lopettaessa juhlatilaisuuden väkivallalla uhaten.
Niiltä haastejuhlien osallistujilta, jotka eivät vapaaehtoisesti ennen
poistumistaan riisuneet punaisia paitojaan, pyrittiin ne riistämään päältä
vaikka väkisin. Juhlien lopettamisessa ja työväentalon sulkemisessa olivat
mukana myös Lapuan poliisivoimat. Palaa
alkuun.
Onnistuneen haastejuhlien
hajottamisen innoittamana pidettiin Lapualla 1. 12. pari tuhatta osallistujaa
kerännyt kansalaiskokous, jossa vaadittiin peitejärjestöissä tapahtuvan kommunistisen
toiminnan lopettamista. Tässä kokouksessa (kokoonkutsujat maanviljelijä Vihtori Kosola ja Kustaa Tiitu, Rehtori
Hilja Riipinen, Pastori Olavi Kares, päätoimittaja Artturi Leinonen sekä
varatuomari Lauri Halme) tuotiin avoimesti esiin, joskin vielä yksilötason
mielipiteenä, lapualaisten valmius uhrata voimassa oleva hallintomuoto
kommunismin kukistamisen varmistamiseksi. Tieto körttikansan voimallisesta
uhosta kantaa ympäri Suomen ja ketju vastaavia tilaisuuksia pidettiin ympäri
Suomen. Helsingissä sana saavutti mm. tohtori Kai Donnerin ja varatuomari S. J.
Pentin, jotka vielä vuoden 1929 viime päivinä ehtivät tarjoutumaan lapualaisten
seuraan ja alkoivat omalta osaltaan ohjata kansanliikettä ja sen lapualaisia
johtajia "tavoitteellisempaan" suuntaan. Jo 15.3.1930 kokoontuivat eri puolilta maata kutsutut ja nopeasti
syntyneiden paikallisten järjestöjen valtakirjoin varustetut edustajat Lapuan
Seurahuoneelle. Heterogeenista yli 200 valtuutetun joukkoa yhdisti vain
kommunistiviha, mutta se sai Leinosen tiukalla puheenjohtajuudella lukuisten
julkilausumien lisäksi perustetuksi "Suomen Lukko" nimisen järjestön,
jolle valittiin 32 hengen valtakunnallinen valtuusto. Viimeistään tässä
vaiheessa voidaan katsoa valtakunnallisen lapuanliikkeen syntyneen.
Lapuanliike oli vielä moni-ilmeinen, osiltaan ehkä
aivan aitokin kansanliike. Yksi sen voimahahmoista oli alkuvaiheissa Artturi
Leinonen, joka myöhemmin liikkeen radikalisoituessa teki tilaa Vihtori
Kosolalle ja hänen esikunnalleen. Leinonen oli myöhemmin liikkeen näkyvimpiä
vastustajia tämän asian johdosta pahasti kahtia jakautuneessa maalaisliitossa.
Pian Mäntsälän jälkeen Leinosen edustama linja kuitenkin voitti
maalaisliitossa. Palaa alkuun.
Lapuanliike luo nahkansa ja
radikalisoituu
Maaliskuinen
kokous Lapualla synnytti Suomen Lukon, joka kuitenkin osoittautui vielä saman
vuoden aikana heterogeenisuuttaan toimintakyvyttömäksi. Kokous oli kuitenkin
seurauksiltaan merkittävä, koska sen seurauksena liittoutuivat Lapuan
kansanliike ja teollisessa Suomessa jo aiemmin syntynyt pyrkimys muuttaa
valtiojärjestystä "eurooppalaiseen" suuntaan. Suomen Lukko veti huomion
joksikin aikaa puoleensa ja samalla lapuanliike itse alkoi organisoitua aluksi
ilman ulkoisia järjestöllisiä
tunnusmerkkejä. Aiemmin puhtaasti maalaisliittolainen liike alkoi muuttua
radikaalioikeistolaiseksi. Helsingissä kuitenkin kuviteltiin vielä ainakin kesään
asti liikkeen olevan Maalaisliiton hallinnassa. Kuuma kesä 1930 lopetti tämän
harhaluulon. Palaa
alkuun.
Lapuanliike legitimoi itsensä valtakunnalliseksi 21.6.1930
Talonpoikaismarssin organisointi oli suuri työ,
jonka valmisteleva kokous pidettiin Lapualla 20 -21. kesäkuuta. Tähän
kokoukseen oli lapuanliikkeen johto kutsunut edustajat kaikista
suojeluskuntapiireistä. Käytössä oli nyt Italian fasisteilta suoraan lainattu
järjestömalli: Lapualla nimettiin ja kutsuttiin valtakunnalliseen kokoukseen
osallistuvat henkilöt, joita pyydettiin järjestämään paikalliset kokoukset
valitsemaan heidät edustajiksi ja allekirjoittamaan Lapuan kokouksessa edellytetyt
valtakirjat. Käytännössä useisiin valtakirjoihin kerättiin vain kyseiseltä
alueelta nimiä ilman mitään kokouksia. Lapuanliikkeeseen liittyi
virallisesti valtakirjallaan mm. Itä-Uudenmaan edustaja, uralilaisen
kielitieteen dosentti, tohtori Kai Donner.
Tässä vaiheessa oli aiemmin perustettu, mutta
aktivistien saman tien "demokraattisena ja siten toimintakyvyttömänä"
hylkäämä Suomen Lukko jo käytännössä viraton. Nyt kokous valitsi
talonpoikaismarssin valmisteluihin valtuuskunnan, johon kuului kaikki Etelä-Pohjanmaan
16 edustajaa ja kustakin maakunnasta edustaja vahvistettuna vielä Helsingin (2)
ja Viipurin (2) edustajilla. Tämä 31 hengen lapualaispainotteinen, mutta
kuitenkin valtakunnallinen toimikunta sai 21.6. 1930 nimekseen "Lapuan
liikkeen valtuuskunta" ja sen nimeä käytettiin ahkerasti lapuanliikkeen
ulkoparlamentaarisissa painostusoperaatioissa, vaikka se ei käytännössä enää
talonpoikaismarssin jälkeen toiminutkaan muuna kuin kulissina.
Kun lapuanliikkeen näkyvä organisaatio oli
"virallistettu ja hajautettu valtakunnalliseksi", saattoi
epävirallinen johtoryhmä vapaasti jatkaa jo täydessä vauhdissa olevan
"terroriaallon" suunnittelua ja johtamista Lapualla Kosolan talosta
käsin. Palaa alkuun.
Vihtori
Kosola ja hänen esikuntansa
Iisakki Vihtori Kosola (1884-1936) piti Kosolan
talossaan jääkäreiden etappipaikkaa 1915-16. Hänet tuomittiin tästä syystä
Pietarin Spalernajan vankilaan 1916-17. Spalernajassa joutuneisiin
jääkäriverkoston asiamiehiin on kutsuttu ”kalterijääkäreiksi”, mitä on pidetty
lähes varsinaisen jääkärin tasoisena kunnia-arvona. Kansanliikkeen johtoon
Kosola liittyy näkyvästi ja nopeasti vasta huhtikuussa 1930, oltuaan toki aiemminkin
tiiviisti mukana maalaisliiton ja suojeluskunnan luottamustehtävissä sekä
aktiivisessa kommunistien vastaisessa toiminnassa.
Aktivisti-lehden toimituskuntaa on useassa
yhteydessä katsottu olevan sama kuin lapuanliikkeen aktivistivaiheen
johtoryhmä: Päätoimittaja Vihtori Kosola, vastaava toimittaja ja
taloudenhoitaja Yrjö Nikula, toimituskunnan jäsenet K. R. Kares, Iivari
Koivisto, Vihtori Herttua, Kustaa Lahdensuo, Antti Isotalo ja Matti Rantanen.
Helsinkiläiset Kai Donner ja S. J. Pentti ovat
vaikuttaneet lapuanliikkeen tavoitteiden ja taktiikan muodostumiseen, mutta he
eivät ole kiinteästi kuuluneet sisimpään renkaaseen. Lapuanliikkeellä oli
runsaasti muitakin nimekkäitä kannattajia, neuvonantajia ja taloudellisia
tukijoita. Liike pysyi kuitenkin melko hyvin lapualaisjohdon käsissä siihen
asti, kunnes Mäntsälän kapinan seurauksena sen luonne muuttui ratkaisevasti.
Liikkeen henkinen perintö ja yhteiskunnalliset tavoitteet siirtyivät
alkuperäisen organisaation saaman toimintakiellon jälkeen Isänmaalliselle
Kansanliikkeelle. IKL yritti vaalia kansanliikkeen perintöä, mutta 1933
toteutunut vaaliliitto Kokoomuksen kanssa toi 14 eduskuntapaikkaa ja näin
syntynyt puoluetoiminta eduskunnassa vei kansanliikkeeltä sen voimaa
ylläpitäneen hengen. Palaa alkuun.
Lapuanliikkeen taholta on samanaikaisesti vaadittu yleisen
ja yhtäläisen äänioikeuden rajoittamista (äänioikeus sidottaisiin
veronmaksukykyyn), suhteellisuusperiaatteen hylkäämistä ja enemmistövaalitavan
käytäntöön ottamista, sosiaalisista uudistuksista luopumista,
maataloustuotannon tukemista tullein, sosialidemokraattisen puolueen toiminnan
lopettamista jne. Nämä vaatimukset esitettiin kiteytettyinä erityiseksi
ohjelmajulistukseksi, jonka lapuanliikkeen johto- ja valtuuskunta hyväksyivät
kokouksessaan marraskuun 14 päivänä. Samantapaisia vaatimuksia esitti jo
aiemmin syksyn kuluessa lapuanliikkeen sivuliike ns. Maakuntain liike eli
»remonttiliike», laajentaen »me vaadimme» ohjelmansa taloudellisillekin
aloille. Molemmat nämä liikkeet käyttivät kieltolakikysymystäkin taisteluaseena
hyökätessään kansanvaltaista ja parlamentaarista valtiojärjestystä vastaan.
Kieltolakia pidettiin maaseutua eriarvoistavana, eli kansanliike vastusti
sitä. Palaa alkuun.
Lapuanliike ulkoparlamentaarisena
voimana
Lapuan työväentalon sulkeminen oli ensimmäinen
sittemmin lukuisaksi kasvaneessa vastaavien tapahtumien sarjassa. Kaikkiaan
työväentaloja suljettiin satoja, joista valtaosa toteutettiin viranomaisten
toimesta kesällä 1930 säädettyihin kommunistilakeihin perustuen. Viranomaiset
keskittyivät kommunistien ja kommunistisiksi epäiltyjen järjestöjen hallussa
olleisiin työväentaloihin. Lapualaiset puolestaan alkoivat melko pian suunnata
työväentalojen ”naulaamisiaan” myös sosialidemokraattien ylläpitämiin
työväentaloihin, mikä herätti pahaa verta maltillisen porvariston piirissä.
Näitä ”oman käden oikeudella” suljettuja sosialidemokraattien taloja oli lähes
sata runsaan vuoden aikana. Näyttävimmin aikakirjoihin jäänyt ja samalla
viimeinen sosialidemokraattisen työväentalon toimintaan suuntautunut
provokaatio oli Mäntsälän kapinan avajaisiksi muodostunut Ohkolan yleisöä
täynnä olleen työväentalon tulitus 27.2. 1932.
Työväentalojen naulaus ei ollut irrallista
ilkivaltaa. Kun samaan pakettiin lisätään työväenlehtien sabotointi ja lopulta
valtiovallan mukaan tuleminen lehtien julkaisukielloin, alkavat kommunistit
joutua omaehtoisen tiedonkulun ulkopuolelle ja siten kykenemättömiksi
valmistautumaan mm. lokakuuksi järjestettäviin ennenaikaisiin
eduskuntavaaleihin. Vaikka sosialidemokraatit eivät siitä olisikaan olleet
ilahtuneita, olisivat kommunistit paremmissa tiedonkulkuolosuhteissa kyenneet
ohjaamaan ääniään soveliaille sosialidemokraattiehdokkaille tai jopa omille
ehdokkailleen sosialidemokraattien listoilla. Yksikin lisäpaikka vasemmistolle
olisi marraskuussa 1930 väistämättä muuttanut tilanteen täysin
toiseksi. Katso Tasavalta
veitsen terällä. Palaa alkuun.
Työn
Äänen kirjapainon tuho 28.3.1930
Lapualaiset olivat ärsyyntyneitä siitä, että eduskunta
oli keväällä 1930 jättänyt hyväksymättä vasemmiston ja ruotsalaisten
äänin oikeiston toivoman painovapauslain muutoksen. Painovapauslain
valvonta olisi haluttu siirtää oikeusministeriöstä oikeuskanslerille; ja niin
tämä olisi voinut yksin päättää painovapautta rikkovien kirjapainojen
sulkemisesta määräajaksi. Näissä oloissa Suomen Lukon perustaminen 15.3. ei
ollut lainkaan riittävä toimenpide Lapuan aktivistien mielestä, vaan
järjestötyön sijaan haluttiin konkreettista toimintaa. Kohteeksi otettiin
lapualaisten kotikulmilla Vaasassa "röyhkeää" kommunistilinjaa
edustanut Työn Ääni ja sen kirjapaino. Asiasta oli keskusteltu liikkeen johdon
piirissä ja suunnitelmien väkivaltaisuus oli herättänyt ristiriitaisia
kannanottoja. Kustaa Tiitu oli ilmoittanut kannattavansa pientä
haitantekoa kirjapainossa päiväsaikaan, jopa ollen itse mukana, mutta vastusti
ehdottomasti painokoneiden tuhoamista.
Etelä- Pohjanmaan Pankin johtaja, entinen Lapuan
nimismies Yrjö Nikula jatkoi kuitenkin näyttävän iskun suunnittelua
ylimmän johdon kuvitellessa hankkeen jo jääneen silleen. Rafael Haarla
oli luvannut vastata rikottavien koneiden kustannuksista, jos miehet
joutuisivat vastuuseen teostaan.
Perjantaina 28. maaliskuuta runsas tusina
miehiä Lapualta ja Ylistarosta tunkeutui varhain aamuyöstä painotalon tiloihin
tuhoten sen paino- ja latomakoneet. Teko sai valtavan julkisuuden lehdistössä
ja jakoi porvaristonkin mielipiteitä. Sosialidemokraatit tekivät eduskunnassa
välikysymyksen, joka olisi saattanutkin kaataa hallituksen ilman rkp:n
esittämää ja lopulta vain niukalla enemmistöllä hyväksyttyä
kompromissiehdotusta, joka hengeltään näytti epäluottamuksen osoitukselta,
mutta esitti kuitenkin sanallisesti normaaliin päiväjärjestykseen siirtymistä.
Kommunismin vastainen mieliala oli kuitenkin suuren
yleisön joukossa niin voimakas, että kovimman kohun jälkeen Työn Äänen
vaimentaminen alkoikin näyttää lapuanliikkeen isänmaalliselta
voimanosoitukselta. Kosola, Nikula, K. R. Kares ym. ylin johto itse asiassa sai
tästä operaatiosta tuulta purjeisiin lähestyttäessä "Lapuan kuumaa
kesää". Työn Äänen selkkaus jatkui Etelä-Pohjanmaalla sarjana lapualaisten
suuria mielenosoituksia ja oikeuden istuntojen häirintää, johon hallitus ei
kuitenkaan uskaltanut reagoida muutoin kuin vapauttamalla lapualaisten vihaaman
Vaasan läänin maaherra Bruno Sarlinin tehtävistään. Maan hallitus oli selvästi
peloissaan nähtyään lapuanliikkeen valmiuden laittomuuksiin ja sen saaman
laajan kannatuksen sekä porvariston poliittisessa eliitissä että myös kansan piirissä.
Mm. päätoimittaja Artturi Leinonen, joka oli ollut
lapualaisuuden alkuvaiheiden "aivot ja ääni", sekä
maanviljelijä Kustaa Tiitu eivät katsoneet voivansa kuitenkaan Työn Äänen
selkkauksen jälkeen osallistua lapuanliikkeen toimintaan. Poliittinen tilanne
alkoi polarisoitua - keskusta otti ensimmäisen kerran etäisyyttä
radikalisoituvaan oikeistoon - toistaiseksi kuitenkin vain puheissaan.
Työn ääni vaiennettiin ikään kuin malliksi.
Lapualta harjoitettiin ankaraa painostusta hallituksen suuntaan ja lopulta
Kyösti Kallion vähemmistöhallitus, muiden porvaripuolueiden lupaukseen
yhteistyöstä tukeutuen, kielsi kesäkuun puolivälissä peitetynkin
kommunistisen puoluetoiminnan sekä kommunististen lehtien ilmestymisen. Kiellot
eivät perustuneet lakeihin, mutta lain sanaa ja henkeä äärimmilleen venyttäen
saatiin hallinnolliset kiellot annetuksi ja lääninhallitusten kautta
toimeenpantavaksi. Valtion voimavarat eivät olisi riittäneet lukemattomien
alueellisten yhdistysten lakkautuksen täytäntöönpanoon ja kieltojen valvontaan,
mutta lapualaiset tarjosivat mieslukuisan ja määrätietoisen apunsa tähän
työhön. Lapualaiset tarjosivat samanlaista apua myöhemmin samana vuonna
kunnallisvaalilain muutoksen ennenaikaisessa täytäntöönpanossa. Palaa
alkuun.
137
kyyditystä kesäkuussa 1930
Kyyditysten alkuperäinen esikuva löytyy USA:sta,
jossa poliittisia ja muitakin vastustajia oli jo pitkään viety osavaltioiden
rajalle ja vähintäänkin sanallisesti uhkailtu pysymään ikuisesti poissa.
Suomeen tämä toiminta ei tullut mitenkään vaiheittain, vaan se oli
huolellisesti suunniteltu suuroperaatio. Juha Siltalan selvityksen mukaan 1930
kesäkuussa oli 137 kyyditystä tai kyydityksen yritystä. Ensimmäiset 3
kyyditysharjoitusta oli tehty toukokuussa.
Kun tarkastelee kyyditysten ajoittumista, voi siitä
väistämättä nähdä kyyditysten liittyneen painostustoimintaan hallituksen
vaihtamiseksi tai jopa hallitusjärjestyksen kumoamiseksi. Kun hallitus vaihtui
ja pääministeriksi tuli lapualaisille mieluinen Svinhufvud, vähenivät
kyyditykset siten, että heinäkuussa niitä oli 51 (osa ennen
hallituksenvaihdosta), elokuussa 37 ja syyskuussa viimeiset 26.
Kyydityksiä voi niiden toteutustavan väkivaltaisuuden
ja ulkoparlamentaarisen tavoitteen johdosta kutsua terroriteoiksi, aivan samoin
kuin työväentalojen naulaamisiakin. Oppikirjakyyditys päätyi itärajalle ja
kyydittäjät valvoivat kyyditettävän todella ylittävän rajan. Näin kävikin
useita kertoja, ja neuvostoviranomaiset esittivät tähän vahvat vastalauseensa.
Usein kuitenkin tyydyttiin ajamaan vain esim. naapurimaakuntaan ja mukiloimaan
kyyditettävä niin, että lapualaisten voima ja rohkeus jäisi mieleen.
lapuanliikkeen johdon tarkoitus oli hallituksen pitäminen kurissa riittävällä
terroripelotteella, kun puolestaan kyyditysorganisaatiot miehineen saivat
tyydytyksensä päästessään kurittamaan vihaamiaan kommunistiaktivisteja, joita
valtaosa kyyditettävistä olikin. Palaa alkuun.
Hyökkäys perustuslakivaliokunnan istuntoon 5.7.1930
Kosti-Paavo Eerolainen ja Artturi Vuorimaa johtivat
lauantaina 5. heinäkuuta Säätytalolla tapahtunutta tunkeutumista eduskunnan
perustuslakivaliokunnan istuntoon, josta kaapattiin kaksi työväenpuolueen
kommunistikansanedustajaa, Jalmari Rötkö ja Eino Oskari Pekkala. Valiokunnan
puheenjohtaja, sosialidemokraattien professori Väinö Voionmaa yritti
auktoriteetillaan, tukenaan mm. ruotsalaisen kansanpuolueen vapaaherra Ernst
von Born, estää kaappauksen etenemisen, mutta Eerolainen sai syntyneessä
hämmingissä Etsivän Keskuspoliisin virkamerkkiä näyttämällä kuljetetuksi Rötkön
ja Pekkalan ulkona odottavaan autoon. Eerolainen oli jo erotettu EK:sta, mutta
virkamerkki oli edelleen hänen käytössään.
Helsingissä jo oleva Vihtori Kosola vaati
kotitaloonsa Kosolaan viedyt kansanedustajat välittömästi vapautettavaksi
varmistaakseen maanantaisen paikkansa Relanderin, Svinhufvudin ja Mannerheimin
rinnalla Suurkirkon portailla. Suuri näytös oli vaarassa, sillä Relander ja
Svinhufvud olivat ilmoittaneet muilutuksen seurauksena syntyneen tilanteen
olevan heidän kannaltaan sietämätön ja jäävänsä talonpoikaismarssin
vastaanottotilaisuudesta pois, ellei ratkaisua löydy. Palaa
alkuun.
Talonpoikaismarssi oli sellaisenaan varsin näyttävä
ja hyvin organisoitu tapahtuma, mutta todellisuudessa se oli taitavasti
ajoitettu ja suunniteltu osaoperaatio laajassa hyökkäyksessä voimassa ollutta
yhteiskuntajärjestystä vastaan. Monet lapuanliikkeen voimahahmot olivat käyneet
Helsingissä loppukeväästä ja alkukesästä yksittäin tai ryhmissä tapaamassa
valtiojohtoa ja vaatimassa kommunistien lopullista nujertamista.
Historiantutkijoiden piirissä uskotaan yleisesti lapuanliikkeen olleen kesällä
1930 selvästi vahvempi kuin presidentti Lauri Relander ja pääministeri Kyösti
Kallio hallituksineen. Relander nimittikin marssia edeltäneenä perjantaina P.
E. Svinhufvudin hallituksen ja alkoi valmistella eduskunnan hajottamista.
Talonpoikaismarssi suunniteltiin ja toteutettiin
suojeluskuntaorganisaatioon tiukasti tukeutuen. Marssia olikin alunperin
suunniteltu suojeluskuntamarssin nimellä, mutta kun suojeluskuntien
ylipäällikkö kenraalimajuri Lauri Malmberg kielsi marssiin osallistuvilta
suojeluskuntalaisilta univormujen käytön, vakiintui nimeksi talonpoikaismarssi.
Valtaosa 12.600 osallistujasta kuului suojeluskuntiin, joka oli ympäri maan
rakenteeltaan hyvin talonpoikainen, luonnollisesti suuria kaupunkeja lukuun
ottamatta. Kullekin suojeluskunnan 22 piirille ja niiden yhteensä 250
suojeluskunta-alueelle oli jaettu osallistujakiintiönsä, joita ei saanut sen
paremmin ylittää kuin alittaakaan. Mukana ei saanut olla alkoholia eikä aseita,
alaikäraja oli 24 vuotta.
Suojeluskuntapiireittäin oli Helsingistä ja
lähiympäristöstä järjestetty yöpymispaikat, joille osallistujat saapuivat
sunnuntaina 6. heinäkuuta. Maanantaina aamupäivällä joukot lähtivät liikkeelle
ja tarkasti suunnitellun järjestyksen mukaan kokoontuivat Pallokentällä ja
etenivät edelleen Mannerheimintietä Esplanadille ja Kauppatorin kautta
Senaatintorille.
Senaatintorilla oli valtiovallan edustajina
presidentti Lauri Relander ja uunituore, lapualaisten ”tilaama” pääministeri P.
E. Svinhufvud, puolustusvoimien komentaja, kenraali Aarne Sihvo ja
suojeluskuntien komentaja, kenraali K. M. Wallenius. Lisäksi paikalla oli
Suomeen kesäksi poikkeuksellisesti jäänyt kenraali C. G. Mannerheim, ilmeisesti
hyvinkin kiinnostuneena tasavallassa meneillään olevasta muutosprosessista.
Näiden valtiomiesten rinnalle nousi erikoinen joukko; maanviljelijä Vihtori
Kosonen, rovasti Kaarlo Kares ja nimismies Vihtori Herttua, kaikki
Lapualta. Palaa alkuun.
Kommunistilait lepäämään odotetusti, eduskunta
hajotetaan 15.7.1930
Kuten oli odotettukin, ei eduskunta pystynyt
julistamaan 15. 7. istunnossaan kommunistilakeja kiireelliseksi (olisi tarvittu
5/6 annetuista äänistä), vaan ne siirtyivät yksinkertaisella enemmistöllä
lepäämään ja seuraavilla valtiopäivillä käsiteltäväksi. Lait saivat vajaan 2/3
kannatuksen, joten läpimenon ennuste seuraavallakaan kerralla ei siten ollut
erityisen hyvä. Koska lait oli valmistellut Kallion hallitus, ei Svinhufvud
katsonut aiheelliseksi tulkita käsittelyn lopputulosta epäluottamukseksi. Lapualaiset
odottivat nyt valtiovallalta sen jo aiemmin lupaamia toimenpiteitä. Presidentti
Lauri Relander hajotti eduskunnan vielä samana päivänä ja määräsi uudet vaalit
pidettäväksi 1-2. marraskuuta. Näitä vaaleja ennen oli Svinhufvudin
hallituksella vielä paljon lapualaisille annettuja muitakin lupauksia
lunastettavana. Palaa alkuun.
Eduskunnan puhemiehen kyyditys 18.7.1930
Vaikka Talonpoikaismarssin katsottiin olleen
lapuanliikkeen varsin onnistunut voimanosoitus, halusivat aktivistit vielä
kruunata marssilla saavutetun psykologisen vaikutuksen kyydittämällä
korkeimmassa valtiollisessa asemassa olleen sosialidemokraatin, eli eduskunnan
puhemies Väinö Hakkilan. Väinö Hakkila oli lauantaina menossa kesähuvilalleen
Teiskoon, kun hänet pysäytettiin ja aseilla uhaten pakotettiin kyydittäjien
autoon.
Tällä kertaa Vihtori Kosola ja todennäköisesti
muukaan lapualaisjohto ei kuitenkaan ollut operaatiosta etukäteen tietoinen.
Kyyditys oli ilmeisesti enemmänkin tamperelaista Rafael Haarlaa lähellä olevan
ryhmän tekoja, mutta Kosolan pihaan tämäkin kyyditys päätyi. Vihtori Kosola
itse pysytteli tavoittamattomissa, koska hän ja hänen esikuntansa eivät
halunneet pilata juuri runsas viikko aiemmin näyttävään kuntoon saatuja
välejään valtiojohtoon Helsingissä. Kun Hakkilaa oli aikansa siirretty Lapualla
kuin kuumaa perunaa, päätyi hän lopulta pilalle menneen viikonloppunsa jälkeen
vapaana miehenä Helsinkiin menevään junaan.
Ainoa tuomittu tässä jutussa oli jääkärikapteeni
Arvid Kalsta, joka oli vanginnut Hakkilan Teiskossa ja kuljettanut hänet
Lapualle Kosolan talon pihaan. Suomen maine demokratiana alkoi rapautua
Euroopassa. Palaa alkuun.
Lapuanliike ei missään vaiheessa ryhtynyt
systemaattisesti veritekoihin, vaikka sen toiminta hyvin monelta osin oli lainvastaista
ja jonkin verran väkivaltaakin suosiva. Useitakin toimintaan liittyneitä
tappoja on pystytty näyttämään toteen, mutta niillä ei ole yhteistä linjaa
eivätkä ne näytä olevan lapuanliikkeen johdon suunnittelemia tai siunaamia.
Lapualta lähti joukko nuoria miehiä Pentti Kosolan
johdolla Kannakselle muiluttaakseen mm. suutari Erik Mätön. Mättö oli
ilmeisesti tarkoitus vain viedä metsään ja pahoinpidellä muille varoitukseksi.
Pentti Kosola komensi hänet Valkjärvellä autosta metsään. Myöhemmin annetun
selityksen mukaan Mätön luultiin pahoinpitelyn pelossa kaivavan taskustaan
pistoolia, jolloin Kosola ampui haavoittaakseen. Ase laukesi kuitenkin
vahingossa useamman kerran ja Mättö sai surmansa. Pistooliksi luultu
osoittautui tupakka-askiksi. Mättö haudattiin ja seurue poistui paikalta antaen
myöhemmin ymmärtää, että Mättö oli muilutettu Venäjälle.
Seuravana vuonna muilutuksen paikallisena
avustajana toiminut mies tunnusti teon, ja näytettyään viranomaisille ruumin
kätkentäpaikan johti se myös ampujan pidätykseen ja tuomitsemiseen. Pentti
Kosola oli kansanliikkeen keulahahmon, Vihtori Kosolan 21 vuoden ikäinen poika.
Taistelulentäjä Pentti Kosola menetti henkensä
talvisodan suurimmassa ilmataistelussa venäläiskoneen ampuma Ruokolahdella 29.
helmikuuta 1940. Palaa alkuun.
Tasavalta veitsen terällä - vaalit 1-2. 10. 1930
Lapuanliike oli voimiensa tunnossa
Talonpoikasmarssin aikana ja sen jälkeen. Ankara painostus oli johtanut
hallituksen vaihdokseen ja kansanliikkeelle mieluisan pääministerin ja
hallituksen nimittämiseen. Svinhufvud oli varmistanut loppukesään mennessä
Kallion hallituksen kesäkuussa antamien kyseenalaisten hallinnollisten
päätösten toimeenpanon kommunistien toiminnan lopettamiseksi. Ensin Kallio ja
sitten Svinhufvud olivat lapuanliikkeen painostaessa ottaneet riskin
toimeenpanna ilmeisen laittomat toimintarajoitukset ja hakea syksyllä
valittavalta uudelta eduskunnalta niihin siunauksen. Kommunistiaktivistien
vaalikelpoisuus (oikeus asettua ehdokkaaksi) oli kumottu, äänestäjiä oli
poistettu äänestysluetteloista ainakin parikymmentä tuhatta, lehtiä oli
lakkautettu, poliittisia vankeja oli useita satoja ja kaikki kommunistien
työväentalot suljettu. Suomi ei näinä kuukausina ollut sen paremmin
oikeusvaltio kuin parlamentaarinen demokratiakaan, vaan lapuanliikkeen
talutushihnassa oleva hallitusvetoinen harvainvalta. Oli vaikea sanoa,
johdettiinko maata enemmän Lapualta vai Helsingistä. Tilanteen vakavuus
tiedostettiin poliittisissa sisäpiireissä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut
näköpiirissä.
Svinhufvudilla ja hänen hallituksellaan oli kaikki
siis yhden kortin varassa. Jos eduskuntaan saadaan kahden kolmasosan
porvarienemmistö, voitaisiin edellisillä valtiopäivillä lepäämään laitetut
kommunistilait saattaa voimaan ja siten taannehtivasti "laillistaa"
kommunistien toiminnan totaalinen lakkauttaminen. Varasuunnitelmakin
hallituksella oli, eli tavoitteen jäädessä vajaaksi julistettaisiin uudet
valtiopäivät perustuslakia säätäväksi kansankokoukseksi, joka voisi
yksinkertaisella enemmistöllä syrjäyttää aiemman 2/3 enemmistöä edellyttävän
perustuslakisäännön ja saattaa kommunistilait (Tasavallan suojelulaki ja
Hallitusmuodon 7§ vaalikelpoisuudesta) voimaan välittömästi. Ei tämäkään
toimintamalli ollut sen paremmin laillinen, mutta siitä olisi saatu näyttävä
seremonia ja hallitusmuotoa olisi voitu samalla remontoida enemmänkin.
Vaalituloksen selvittyä 11. marraskuuta (nykyisen
ennakkoäänestyksen tilalla oli oteäänestys, jonka tulosten postitus ja laskenta
vei runsaan viikon) tulos oli todella täpärä. Sosialidemokraatit kasvattivat
edellisistä vaaleista paikkalukuansa seitsemällä 66:een, mutta kommunistien
menetettyä kaikki 23 paikkaansa jäi vasemmisto perustuslakien lykkäämiseen
tarvittavasta 67 äänestä siten vain yhtä vaille. Tasavallan suojelulaki
hyväksyttiinkin 11. marraskuuta samoin kuin vaalilaitkin. Kommunistien
toiminnan lopettaminen oli nyt sinetöity lainvoimaiseksi. Lapuan johto saattoi
olla menestykseensä tyytyväinen ja salli hallitukselle hengähdystauon eli
toimintavapauden - toistaiseksi. Palaa alkuun.
K. J. ja Ellen Ståhlbergin kyyditys 14-15. 10. 1930
Vaikka lapuanliike oli varsin nopeasti saavuttanut
jo osan tavoitteistaan, ei aktivistien mielestä oltu vielä kuin alussa.
Presidentinvaalien tiedettiin olevan tulossa, sosialidemokraatit toimivat
edelleen yhteiskunnassa avoimesti ja heillä oli olemassaolonsa puolustajia
porvareidenkin piirissä. Seuraavassa ote edistyspuolueen toimintakertomuksesta
vuodelta 1930:
”Heti välittömästi vaalien [ylimääräiset
eduskuntavaalit 1-2.10.30] jälkeen tapahtui sarja uusia väkivallantekoja,
näiden joukossa niinkin pöyristyttävä rikos, kuin edellä mainittu tasavaltamme
ensimmäisen, yleistä kunnioitusta nauttivan presidentin, professori K. J.
Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyyditys Kulosaaresta Joensuuhun, jossa se
onnellisen sattuman kautta kuitenkin keskeytyi. Tämä väkivallanteko oli sitä
törkeämpi ja maamme mainetta häpäisevä, kun sen toimeenpanijoiksi paljastui
m.m. yleisesikunnan päällikkö [kenraali K M Wallenius]. Moinen mieliä
kuohuttava teko, jolla ei saattanut olla mitään tekemistä kommunismin
vastustamisen kanssa, alensi maamme arvoa oikeusvaltiona ulkomaiden silmissä ja
heikensi ennestäänkin horjunutta luottoamme.” Palaa
alkuun.
Aktivisti-lehden kehotus Ståhlbergin ampumiseksi
Helmikuussa 1931 presidenttiehdokas Svinhufvud
joutui jäähdyttelemään lapualaishenkisten kannattajiensa uhkapuheita
ilmoittamalla STT:n kautta, että kaikkien on tyydyttävä vaalien tulokseen, oli
se sitten mikä tahansa. Tällä ilmoituksella hän julkisesti kieltäytyi
ryhtymästä mahdollisen tappionsa jälkeen minkään vallankaappaushankkeen
jälkeiseksi johtajaksi. Eriasteisia tietoja vallankaappaushankkeesta oli ollut
keskustalehdissä loppuvuodesta alkaen.
Pari päivää tämän ilmoituksen jälkeen
lapuanliikkeen pää-äänenkannattaja Aktivisti julkaisi artikkelin, jossa suoraan
yllytetään murhaamaan presidentti Ståhlberg. Jutussa sanotaan, että Suomi
tarvitsee taas Eugen Schaumanin ja Bobi Sivenin kaltaisia miehiä. Uuden Suomen
pääkirjoituksessa yritetään vielä ymmärtää Aktivistin ylilyöntiä sanomalla,
että kirjoittajan ”levottoman mielialan voi viimeaikaisten valtiollisten
tapausten valossa käsittää”. Sisäministeri E. V. Kuokkanen ei osoittanut
samanlaista ymmärtämistä, vaan määräsi Aktivisti-lehden kyseisen numeron
takavarikoitavaksi ja päätoimittajan pidätettäväksi. Ajan Sana, joka oli juuri
hankittu Uuden Suomen kustantajalta lapuanliikkeen lehdeksi, selitteli Vihtori
Kosolan olleen vain muodollisesti Aktivistin päätoimittaja. Päätoimittajan
pidätys jää tekemättä, koska sen seurauksia hallituksen kannatus ei välttämättä
olisi kestänyt.
Aktivistin toimituskunnaksi oli sen etusivulla
ilmoitettu: Päätoimittaja Vihtori Kosola, vastaava toimittaja ja
taloudenhoitaja Yrjö Nikula, toimituskunnan jäsenet K. R. Kares, Iivari
Koivisto, Vihtori Herttua, Kustaa Lahdensuo, Antti Isotalo ja Matti
Rantanen. Palaa alkuun.
Presidentinvaalit 1931 ja tilanteen rauhoittuminen
Sitaatti edistyspuolueen puoluetoimikunnan
tuoreesta reaktiosta presidentin valitsijamiesten päätöksiin:
”Valitsijamiesvaalien tulosten tultua tunnetuksi
oli yleinen se käsitys, että tasavaltamme presidentiksi alkaneeksi
6-vuotiskaudeksi tulisi valituksi keskustan ehdokas, ensisijassa presidentti K.
J. Ståhlberg. Toisin kuitenkin kävi. Valituksi tuli kokoomuspuolueen ja Lapuan
liikkeen nimeämä ehdokas, pääministeri P. E. Svinhufvud, tosin ainoastaan 151
äänellä 149 vastaan, jotka annettiin K. J. Ståhlbergille. Vaalin ratkaisi tähän
suuntaan, alkuvalitsijain suuren enemmistön mielipiteen vastaisesti,
maalaisliiton valitsijamiehistö. Siihen lienevät vaikuttaneet, paitsi oikeiston
taholta tullutta peloittelua ja uhkailua, ilmeisesti myös maalaisliiton eräiden
johtajien puoluetaktilliset etulaskelmat. Maalaisliiton taholta tosin
riennettiin selittämään, että kysymys ei ollut oikeistosuuntautumisesta, vaan
henkilökohtaisen luottamuksen ja tunnustuksen osoituksesta P. E. Svinhufvudia
kohtaan. Nämä selittelyt eivät kuitenkaan tehneet vakuuttavaa vaikutusta,
sitäkin vähemmän, kun kokoomuspuolue ja Lapuan liike katsoivat
presidentinvaalissa saavuttaneensa suuntavoiton pitkiksi ajoiksi eteenpäin.” (Edistyspuolueen toimintakertomus
toimikaudelta 1930/IV - 1931/III)
Historia on osoittanut Svinhufvudin valinnan lähes
rauhoittaneen lapuanliikkeen runsaaksi puoleksi vuodeksi, kun taas heidän
tahonsa vihaaman, punavankeja 20-luvulla armahtaneen Ståhlbergin valinta olisi
saattanut käynnistää lapuanliikkeen taholta lopputuloksiltaan
täysin arvaamattoman laittomuusaallon. Palaa
alkuun.
Keskusta sanoutuu irti lapuanliikkeestä
Lapuanliikkeen huippukohta oli kesä 1930 ja sen
hyökymäisen nousun taittuminen alkoi entisen presidentin K. J. Ståhlbergin
kyydityksestä lokakuussa 1930 . Kyyditys antoi myös siihen asti liikettä ja sen
tavoitteita myötäilleille maltillisille oikeistolaisille, mukaan lukien pääosan
maalaisliiton kannattajista, syyn sanoutua irti liikkeestä.
Lapuanliike menetti alkuvuodesta 1930 nopeasti
saavuttamansa laajojen kansalaispiirien kannatusta myös alettuaan suunnata
hyökkäyksiään saman vuoden syksystä lähtien sosialidemokraatteja vastaan. Tälle
toiminnalle liike ei saanut enää lainkaan niin laajaa tukea porvareilta, kuin
mitä sillä oli ollut kommunistien vastaisella ristiretkellään.
Sosialidemokraattisella toiminnalla oli jo pitkät perinteet
suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen osuus työväestön etujen ja elinolojen
puolustajana oli laajalti hyväksytty. Itse asiassa porvariston kommunisteihin
kohdistama toiminnan rajoittaminen ohjasi ääriaineksia sosialidemokraattien
piiriin, mikä osaltaan johti heidän hallituspaitsioonsa yli kymmeneksi
vuodeksi. Palaa alkuun.
Lapuanliikkeen porvarillinen vastavoima järjestäytyy Lue myös Vapaamielisten
Klubi ja ILP
Sosialidemokraattien puoluejohtaja Väinö Tanner on
tarkoin kirjannut päiväkirjaansa, miten Turun Sanomien päätoimittaja,
edistyspuolueen aktivisti Urho Toivola oli lähestynyt häntä 10.11. 1930 edustaen
edistyspuolueen, maalaisliiton ja rkp:n piiristä koottua ryhmittymää, joka
epäili oikeistopiirien suunnittelevan vallankaappausta. Tannerin
muistiinpanojen mukaan johtoryhmä oli päätynyt pitämään sosialidemokraatit
vastaliikkeen varsinaisen organisaation ja toiminnan ulkopuolella, mutta
Toivolan sanoneen mm: "Sd:ien kanssa haetaan kontaktia. Siinä mielessä
Toivola selostaa. Vastedeskin pidetään tietoisina. Myöhemmin tarpeen vaatiessa
pyydetään mukaan".
Edistyspuolueen aktivistit olivat jo vuoden alussa
huolestuneet väkivaltaistuvasta vihasta lapuanliikkeen ja vasemmiston välillä.
Tätä yhteiskuntarauhaa uhkaavaa ongelma-aluetta ratkomaan oli perustettu
ajan tapojen mukainen yhteiskunnallinen kerho "Vapaamielisten
Klubi", jonka sääntöjen mukaan "Yhdistyksen tarkoituksena on
koota yhteen vapaamielisesti ajattelevia henkilöitä eri kansalaispiireistä sekä
herättää ja ylläpitää kansanvaltaisen valtio-, yhteiskunta-, talous-, ja
sivistyselämän harrastusta vapaamielisessä hengessä.
Klubin piirissä syntyi
tiiviimpi aktivistiryhmä, Toivolan lisäksi mm. Eljas Erkko ja Eero Rydman,
jotka tukijoukon kannustamina lähestyivät maalaisliiton ja ruotsalaisen
kansanpuolueen "vasemmistolaisia". Näistä piireistä löytyi
vastakaikua valtakunnallisen, salaisen organisaation rakentamiselle
puolustamaan laillista yhteiskuntajärjestystä, eli yleiseen ja yhtäläiseen
äänioikeuteen ja suhteelliseen vaalitapaan perustuvaa parlamentaarista
järjestelmää. Kokoomusta pidettiin liian epäluotettavan mukaan
otettavaksi ja sosialidemokraattien mukanaolon pelättiin leimaavan järjestön
liian vasemmistolaiseksi.
Kenttäorganisaation
muodostaminen aloitettiin vielä vuoden 1930 aikana, koska epäiltiin tulevien
presidentinvaalien laukaisevan kaappausyrityksen. Toiminta hiipui
presidentinvaalien tuloksen selvittyä, mutta alkusyksystä 1931 alkoivat
vallankaappaushuhut jälleen liikkua. Tässä vaiheessa salaista ja nimetöntä
järjestöä alettiin kutsua sen tunnussanan mukaan: "Isänmaan
ja Lain Puolesta, ILP". Juhlavammissa yhteyksissä tunnussanasta
käytettiin sen latinankielistä ilmaisua "Pro patria et lege".
ILP toimi aktiivisesti
Mäntsälän kapinan aikana. Sen jälkeen se tuli julkisuuteen mutta kuihtui pian
pois lapuanliikkeen voiman ehtyessä ja tiivistyessä IKL:n 14 eduskuntapaikkaan
ja sitä myöten parlamentaariseen kontrolliin. (Lisää aiheesta: www.vapaamielistenklubi.fi ) Palaa
alkuun.
Mäntsälän kapina ja Lapuan Liike
ry:n loppu
Mäntsälän
kapina 27.2. - 6.3. 1932
Siirry erilliseen katsaukseen ”Mäntsälän
kapina” - Palaa alkuun.
Lapuanliikkeen toiminta ja lehtien julkaisu kielletään
Sisäministeri Arvo Manner lakkautti Lapuan
Liike ry:n 24.3.1932. toistaiseksi ja tämän suojelulakeihin perustuneen
lakkauttamisen vahvisti raastuvanoikeus 28.5.1932. Uudelta Suomelta 1930
hankittu Ajan Sana sanomalehti asetetaan julkaisukieltoon samoin kuin
aikakauslehti Aktivisti. Lakkautukset tapahtuivat sujuvasti perustuen
lakeihin, joita lapualaiset olivat kiivaasti ajaneet kommunistien toiminnan
lopettamiseksi. Alkuperäiseen käyttöönsä ei Tasavallan suojelulakia koskaan
käytetty. Palaa alkuun.
Kun Mäntsälän kapinan syytekirjelmä heinäkuun
16. pnä jätettiin Turun hovioikeudelle, vaadittiin siinä rangaistusta kapinasta
102 henkilölle. Jutun käsittely alkoi heinäkuun 26 päivänä kestäen taukoineen
aina marraskuun 21. päivään, jolloin tuomio julistettiin. Syytetyistä
tuomittiin vapausrangaistukseen 52, näistä 32 ehdolliseen, 20:een sovellettiin
armahduslakia ja 24 vapautettiin kokonaan.
Kovimman rangaistuksen, 2 v. 6 kk. vankeutta sai
lapualaisten pääaktivisti, Artturi Vuorimaa. Vihtori Kosola ja kenraali
K. M. Wallenius tuomittiin avunannosta 9 kk. vankeuteen ja mm. kauppaneuvos
Rafael Haarla 6 kk. vankeuteen. Kaikki rivimiehet oli jo aiemmin armahdettu
Svinhufvudin radiopuheessaan antaman lupauksen mukaisesti, jonka eduskunta
vielä armahduslailla vahvisti. Palaa alkuun.
Lapuanliikkeen perillinen,
Isänmaallinen Kansanliike
Isänmaallinen
Kansanliike, IKL
Ensimmäiset kokoontumiset lapuanliikkeen ideologian
pelastamiseksi toteutuivat "savun vielä noustessa raunioilta". Yksi
AKS:n perustajista, siitä 20-luvulla irtautunut Itsenäisyyden Liiton perustaja
ja puheenjohtaja Erkki Räikkönen kutsui kotiinsa 21.3. 1932 oman liittonsa
avainhenkilöiden Herman Gummeruksen sekä Martti J. Mustakallion lisäksi
presidentti P. E. Svinhufvudin ja sosiaaliministeri Erkki Paavolaisen (Uola,
Mikko 1969). Tämä kokous ei johtanut sen konkreettisempiin jatkotoimiin, koska
Svinhufvud oli edellyttänyt liikkeen jatkajan pitäytyvän laillisissa
menettelytavoissa. Räikkönen itse oli jo maaliskuun alussa saanut Itsenäisyyden
Liiton lehdelle kuukauden julkaisukiellon mahtipontisella artikkelillaan
lapuanliikkeen hengen jatkumisesta. Räikkönen jatkoi lapuanliikkeen
"hengenpelastusta", eikä häneltä puuttunut tukijoita. Akateemisen
Karjala-Seuran taholta tilanteen kehitystä seurattiin tiukasti.
Seinäjoella kokoontui 10.4. 80 hengen joukko, jonka
tavoitteena oli tehdä konkreettinen suunnitelma "isänmaallisen
kansanliikkeen" uudelleenorganisoimiseksi ja kommunismin vastaisen
taistelun jatkamiseksi. Helsinkiläisen sivistyneistön osuus alkoi tässä
vaiheessa jo olla merkittävä, mutta toisaalta osallistujia oli varsin
edustavasti eri porvarillisista ryhmistä. Kokous nimesi uuden järjestön linjaa,
organisaatiota ja perustamista valmistelemaan työryhmän, jossa olivat jäseninä
maanviljelijä Mikko Myllymäki Laihialta, insinööri Terho Manner Töysästä, ,
varatuomari Kimmo Tiililä Viipurista, uuniseppä Ernst Hedborg Helsingistä,
maisteri Veli Nieminen Hämeenlinnasta sekä tri Herman Gummerus Helsingistä
(Itsenäisyyden Liitto) ja lääket. lis. Martti Kantele Seinäjoelta (AKS).
AKS alkoi heti vyöryttää uutta liikettä antamalla sen sihteeriksi oman miehensä
Reino Ala-Kuljun.
Kansanliikkeen mandaatista käytiin kädenvääntöä
Lapuan ja "Hämeenlinnan" eli Helsingin kesken. Lopputuloksena
liikkeen keulahahmona säilytettiin Vihtori Kosola, mutta Kosolan rooli IKL:n
toiminnassa oli alusta lähtien vähäinen.
(lähdetiedoissa ristiriitoja, tarkistettava
myöhemmin) Isänmaallinen Kansanliike ry. aloitti toimintansa pitämällä
edustajakokouksensa Lapualla 14.6.1932. Kokouksen edustajat oli valittu
edustamaan valtakunnallisesti koko Suomea, mutta uuden opin mukaisesti
piirijohtajat oli nyt nimetty Lapualla toimivan johdon halun mukaan. Palaa
alkuun.
Kokoomus ottaa IKL:n suojiinsa 1933
Kokoomus oli 1930 eduskuntavaaleissa saanut
historiansa suurimman voiton, 42 kansanedustajaa. Sen piirissä uskottiin
30-luvun alun olleen Suomessa vahvaa oikeistovirtausta, ehkä unohtaen, että
1930 juuri ennen vaaleja oli kommunistit tehokkaasti eliminoitu ulos pelistä.
Vaalit tulivat niin pian toiminnan kiellon jälkeen, etteivät kommunistit
ehtineet enää järjestäytyä sosialidemokraattien huomaan ja sen seurauksena
vasemmiston osuus putosi romahdusmaisesti 66 kansanedustajaan.
IKL oli 1933 vaalien lähetessä haluton lähtemään
julkisuuteen puolueena. Mieluisampi ratkaisu oli pyrkiä vaaliliittoon muiden
porvareiden kanssa - tai tarkemmin ilmaistuna, saada ehdokkaitaan olemassa
olevien puolueiden vaalilistoille. Edistyspuolue ja maalaisliitto kieltäytyivät
yhteistyöstä. Jälkeenpäin tarkasteltuna kokoomus ja erityisesti sen
IKL-henkinen puheenjohtaja Paavo Virkkunen teki karkean vaalitaktisen virheen
viedessään puolueensa IKL:n kanssa vaaliliittoyhteistyöhön. Tuohon aikaan oli
kuitenkin tietous vaaliliittojen vaikutuksesta suhteellisessa vaalitavassa
vielä varsin harvojen asiantuntijoiden käsissä. Kokemustakin oli vain
pieniskaalaisesta vaalilistayhteistyöstä eikä vaaligalluppeja vielä tunnettu
Suomessa.
Eduskuntavaalien 1933 lopputulos oli monille
ravisteleva yllätys. Sos. demokraatit kasvattivat paikkamääräänsä 12 paikalla,
joka vastasi yli puolta kommunistien 1930 menettämästä 23 paikasta.
Kommunistipuolueen lapualaisten painostuksesta toteutetun kiellon
vaikutus alkoi purkautua vasemmiston sisäisenä siirtymänä. Vasemmiston menestys
puolestaan tapahtui porvareiden kustannuksella, ja siten odotetun kasvun sijaan
kokoomus (nyt vain 18) ja IKL (14) saivat yhteensä saman määrän edustajia kuin
mitä kokoomuksella oli ollut (42). IKL:n oli uskottu saavan enemmän kuin 14
edustajia, eikä suinkaan kokoomuksen kustannuksella. Palaa
alkuun.
Seuraava ote on sosialidemokraattien puheenjohtajan
Väinö Tannerin puolueneuvostossa pitämän puheen konseptista 5.3.1934:
... taistelu demokratian ja diktatuurin välillä
kiihtyy. IKL:llä kiinteä ohjelma ja päämäärä. - Sosialidemokratian asema on
tosin eräissä suhteissa parantunut. Porvarillinen yhteisrintama särkynyt. Ne
taistelevat toisiaan ja erityisesti IKL:ää vastaan. ... "Tartunta
leviää", IKL käyttää runsaasti rahaa ja lähestyy kansaa, tekeytyen työväen
ja talonpojan ystäväksi. Maalaisliitto varsinkin on huolissaan kannattajistaan.
IKL ei tunnusta demokratian pelisääntöjä. - Demokratia tienhaarassa.
[Pääministeri] Kivimäki ei näe vaaraa samanlaisena kuin me. ... IKL
työskentelee sosialidemokratian hävittämiseksi. Jo se, että uskalletaan
puhua sosialidemokratian hävittämisestä, osoittaa missä ollaan. Voimme olla
varmat, että jos tilanne tulee, maalaisliitto yhtyy siihen. "Ei meillä
yhtään vilpitöntä ystävää", [Meidän sos. demareiden] 78:a paikkaa pelätään
ja kositaan, mutta mieluimmin nähtäisiin, ettei niitä olisi. - [Sos. dem.]
Puolue on suhtautunut myönteisesti nykyiseen hallitukseen [Kivimäki], mutta muuta mahdollisuutta ei
ole. ... [Sorkki] Palaa alkuun.
Paasikivi irtisanoo suhteen IKL:oon 1934
Kokoomuksen vahva mies, rovasti Paavo Virkkunen
koki IKL:n suosimisen johdosta täydellisen vararikon. Toukokuussa 1934
Virkkunen joutui antamaan puoluevaltuuskunnan puheenjohtajuuden politiikkaan takaisin
palanneelle valtioneuvos J. K. Paasikivelle. Virkkusen linjan romahdus oli niin
syvä, että tämä vuosisadan alun yksi näkyvimpiä porvariparlamentaarikkoja jäi
ilman edustajan mandaattia seuraavissa vaaleissa 1936.
Kokoomuksen uusi johtaja Paasikivi ei nähnyt mitään
syytä jatkaa yhteistyötä IKL:n kanssa. Puoluekokous päätti seuraavasti:
Kokoomuspuolue on oma puolueensa, joka toimii omien tarkoitusperien ja omien
periaatteittensa mukaan. IKL on eri puolue ja Kokoomuspuolueen on toiminnassaan
tästä vedettävä johtopäätöksensä. Palaa alkuun.
IKL:n nuorisojärjestö Sinimustat oli perustettu
Lapualla jo 1930 ja siirtyi lapuanliikkeen aatteellisen perinnön myötä
IKL:lle1932. Sinimustat noudatti ja toteutti varsin estottomasti ja jopa
liioitellen liikkeen ihanteita, mutta kun sen johtoon tuli syksyllä 1933 AKS:n
perustajajäsen pastori Elias Simojoki, alkoi sotilaallinen kuri ja heimoasia
nousta merkittävään asemaan. Mustat paidat olivat perua jo Lapualta, mutta
niiden psykologinen teho korostui sotilaallisen esiintymisen myötä.
Mustapaitojen suosion kasvu herätti levottomuutta keskustaporvareiden piirissä
ja sen seurauksena saatiin järjestöpaitojen käyttö kielletyksi kouluissa.
Varsinainen "paitakielto" vahvistettiin huhtikuussa 1934, mutta se ei
koskenut muuta kuin julkisia paikkoja.
Mustapaitojen järjestön osallistuminen
Virossa alkaneeseen avoimesti fasistisen kansanliikkeen laittomuuksiin (Viron
vapaussoturien liitto, vapsit) 1934 herätti kansainvälistäkin huomiota.
Virossa oli vahvaa pyrkimystä oikeistolaiseen, natsisuuntaiseen järjestykseen,
kunnes Konstantin Päts otti Viron autoritäärisempään hallintoonsa ja sai
liikehdinnän kuriin. Vallankaappauksen suunnittelua jatkettiin Virossa
kuitenkin maan alla, ja mustapaidat osallistuivat laajasti mm. aseiden
hankintaan ja kumouksen organisoitumisen avustamiseen1935 aikana. Kun
suomalaisten osuus Viron vallankaappausyrityksessä paljastui, sai hallitus
siitä aiheen lakkauttaa tammikuussa 1936 IKL:n nuorisojärjestön ”Sinimustat”,
jonka tilalle pian kuitenkin perustettiin "Mustapaidat".
Heimotoiminta Suomen rajojen ulkopuolella vahvistaa
AKS:n vaikutuksen IKL:n toiminnassa, vaikka nuorisojärjestö olikin melko
riippumaton puolueesta. AKS:n piirissä oli halua laajentaa toimintaansa ja
aktivoida sen vanhoja heimokansapyrkimyksiä. IKL muodosti oven laajenemiseen
ulos AKS:n ahtaasti akateemisesta reviiristä. Palaa
alkuun.
IKL esiintyy puolueena 1936 ja 1939 vaaleissa
Valmistautuessaan 1936 eduskuntavaaleihin joutui
IKL toteamaan olevansa yksin. Kokoomus muisti vielä katkeran 14 paikan
vaaliliittokumppanilleen eikä Paasikivi olisi yhteistyöhön lähtenyt
muutoinkaan. Kokoomus oli 1935 menettänyt vielä yhden paikan IKL:lle sen
varamiehen päästyä kansanedustajaksi kokoomuslaisen kuoltua. IKL:n lähtötilanne
oli siten 15 kansanedustajaa ja eduskunnan 4. suurin puolue.
Vaalien tulos oli pettymys kaikille muille paitsi
sosialidemokraateille, jotka nyt lopulta saivat koko vasemmiston kannatuksen
kasvattaen paikkalukunsa 83:een, eli yhden yli demareiden ja kommunistien
yhteinen paikkamäärä 1929 vaaleissa. IKL sai samat 14 paikkaa kuin 1933
vaaleissa. Kokoomus kasvatti vain kahdella, mikä oli synkkä pettymys
puolueelle.
IKL oli kuitenkin suurin häviäjä. Vaalien jälkeen
astui maan johtoon Kallion IV
vähemmistöhallitus, mutta ajat olivat jo muuttuneet ja laajempaa hallituspohjaa
valmisteltiin kuumeisesti. Puolen vuoden kuluttua vaaleista, maaliskuussa 1937
aloitti Cajanderin III hallitus,
joka oli Suomen itsenäisyyden historian monella tavalla merkittävin hallitus.
Ministereitä oli 5 sosialidemokraateista, 5 maalaisliitosta ja 2
edistyspuolueesta. talvisodan puhjettua vahvistettiin hallitusta vielä kahdella
rkp:n edustajalla.
IKL lähti 1939 vaaleihin siipeen ammuttuna (Katso: IKL yritetään lakkauttaa 1938), joten
sen paikkamäärän putoamista puolella eli seitsemään on vaikea arvioida
kannatuksen indikaattorina. On kuitenkin ilmeistä, että kansa oli laajalti
hyväksynyt sosialidemokraattien mukanaolon hallitusvastuussa, joten IKL:n
kannatus tuli nyt entistä enemmän kansallissosialismin kannatuksen kuin aiemman
kommunistivihan taholta - jos niitä nyt voi erikseen laittaa. Palaa
alkuun.
IKL:n ilme muuttuu natsisuuntaan
IKL:n piirissä alkoi vuoden 1935 tienoilla nopeasti
kasvaa natseilta lainatut ulkoiset piirteet, kuten sotilaalliset katselmukset
nuorisotyössä, "heil"-tervehdys, suurjulisteet ja luonnollisesti
puserot ym. tunnusmerkit omassa piirissä toimittaessa. Koko olemassaolonsa ajan
IKL harjoitti merkittävää postimyyntiä jäsenistönsä suuntaan. Palaa
alkuun.
Vihtori
Kosolan aika päättyy 1936
Vihtori Kosola otettiin vielä vuoden 1932 lopulla
mukaan johtajistoon kansansuosionsa johdosta, mutta pian järjestön luonne oli
muuttunut niin paljon, että edustustehtävien ulkopuolella Kosola alkoi olla
enemmän painolastiksi kuin hyödyksi. IKL kärsi koko olemassaolonsa ajan
johtajaongelmista, vaikka yksi sen suurimmista päämääristä oli saada suuri
johtajia merkittäville paikoille. Hyvin usein johto jouduttiin IKL:ssa
jakamaan, kun sitä ei saatu luovutetuksi ja keskitetyksi vain yhdelle vahvalle
henkilölle.
Vihtori Kosola kuoli 52 vuoden ikäisenä äkillisesti
kotonaan 14. joulukuuta 1936, jo käytännössä hylättynä johtajana. Hän oli
tietoinen yrityksistä löytää järjestölle johtaja, joka pystyisi nyt myös melko
varteenotettavan parlamenttipuolueen tehtäviin.
Käytännössä ja nyt myös näkyvästi IKL:n politiikkaa
johti tästä eteenpäin sen eduskuntaryhmä. Paradoksaalisesti IKL:n kohtalona oli
kansan demokraattisesti valitsema johto. Palaa
alkuun.
Valtiovalta selättää IKL:n
Suomi paluu aitoon parlamentarismiin 1937
Lapuanliike oli käytännössä ollut vuodesta1930
lähtien paljon voimakkaampi, kuin mistä sen vähäinen edustus valtionhallinnossa
antoi ymmärtää. Jo Svinhufvudin hallitusta muodostettaessa kesällä 1930
puhuttiin presidentti Relanderia myöten lapuanliikkeen ministeripaikoista aivan
tosissaan. Lapuanliikkeellä ei tässä vaiheessa ollut kuitenkaan vakavasti
otettavia ministeriehdokkaita, joskin ainakin Vihtori Herttua oli vahvasti
esillä. Liikkeen johto kuitenkin ymmärsi, että hallitukseen meno olisi
vaarantanut voimakkaasti kukoistavan hurmoshengen, joka olisi voinut
laimetessaan tuhota kansanliikkeen. Siksi ei hallitukseen pääsyä edes pidetty
tärkeänä.
Vuodesta 1930 ja vielä IKL:n aikana kansanliike
vaikutti kuitenkin voimakkaasti parlamentaarista toimintaa tukahduttavana.
Kokoomus oli IKL-vaaliliittoyhteistyönsä seurauksena repeytynyt kahtia vuoden
1933 eduskuntavaaleissa ja maalaisliitto pelkäsi saman tapahtuvan itselleen,
mikäli se liian näkyvästi ottaisi etäisyyttä kansaliikkeeseen. Tämä uhka
varmisti sosialidemokraattien pysymisen virallisen hallitusyhteistyön
ulkopuolella, vaikka käytännössä vuosien 1932-37 vähemmistöhallituksilla (Kivimäki ja Kallio IV) oli pitkälti myös sosialidemokraattien
tuki, mikä takasi niiden toimintakyvyn.
Vuonna 1936 syksyllä alkoi IKL olla riittävän
heikko ja maalaisliitto puolestaan riittävän itsevarma, joten salaiset
neuvottelut sosialidemokraattien hallitukseen osallistumisesta aloitettiin
maalaisliiton toimesta, mutta myös edistyspuolueen jo useamman vuoden
painostustyön seurauksena.
Suomen parlamentarismin historian yksi tärkeimmistä
merkkipaaluista pystytettiin 12. 3. 1937, kun Svinhufvud lopulta taipui
nimittämään aidon enemmistöhallituksen A. K. Cajander III, jossa oli kahden
edistyspuoluelaisen lisäksi 5 maalaisliitosta ja 5 sosialidemokraateista. Tästä
päivästä eteenpäin voidaan katsoa IKL:n jääneen vahvana ulkoparlamentaarisena voimana
historiaan. 1939 vaaleissa IKL:n paikat putosivatkin kahdeksaan, eli lähes
puoleen. Entinen kansanliike menetti kansansuosionsa. Palaa
alkuun.
IKL:n toiminta oli jatkuvasti avoimen
äärioikeistolaista ja valtiojärjestyksen muuttamista avoimesti ajava.
Maalaisliitto oli jo irtisanoutunut IKL:sta. Kun IKL oli 1936
eduskuntavaaleissa jo toiseen kertaan saanut 14 kansanedustajaa, jotka kaikki
olivat ilmiselvästi pois Kokoomukselta, alkoi jatkuvasti kasvava osa myös
Kokoomuksen johdosta vierastaa IKL:n linjanvetoja. IKL:n ystävät alkoivat
vähetä,
Cajanderin
”kolmonen” oli pitkästä aikaa aitoa parlamentaarista tukea nauttiva vahva
hallitus, kun lopulta myös sosialidemokraatit oli saatu mukaan
hallitusvastuuseen. IKL:aa ei tarvinnut enää pelätä ja hallituksen piirissä
alettiin epävirallisesti suunnitella sen toiminnan kieltämistä. Tätä jo
syksystä 1937 aloitettua, mutta erityisesti juridisesti vaikeaksi koettua työtä
johti sisäministeri Urho Kekkonen.
Lopulta 21.11.1938 sisäministeriö kielsi IKL:n
järjestöjen toiminnan toistaiseksi. Juridinen perustelu kieltoihin lähti
yhdistyslain rikkomuksista. Silti myös lehtien julkaiseminen määrättiin
sisäministeriön toimesta lakkautettavaksi. Huolellisesti valmistelluksi
uskotussa työssä olikin vakava virhe, joten raastuvanoikeus ei katsonutkaan
voivansa vahvistaa sisäministeriön määräämiä toimintakieltoja, jotka siten
mitätöityivät.
Vuoden kuluttua alkoi talvisota. IKL oli taas
tarpeellinen puolustustahdon rakentajana ja Kekkonen puolestaan jätettiin
sotahallitusten ulkopuolelle. Heti sodan jälkeen toukokuussa 1940
hallitus päätti vetää pois hovioikeudessa olleen jutun IKL:n
lakkauttamisesta. Palaa alkuun.
Rauhanehdot
lopettavat IKL:n 1945
Talvisodan sytyttyä eduskunnan merkitys väheni ja
erityisesti pienpuolueiden rooli lähes katosi. IKL oli kuitenkin
maanpuolustushengen kannalta arvokas järjestö, joten se sai jatkaa
toimintaansa. Hallituksen ulkopuolelle jätettynä sillä ei kuitenkaan ollut enää
poliittista painoarvoa. Jatkosodan aikana IKL:lla oli kuitenkin vuosina 1941-43
lähinnä muodollinen edustus hallituksessa (Johan Rangellin hallitus, 2.
kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Vilho Annala, 4.1.1941 - 5.3.1943).
Sodan päätyttyä IKL lakkautetaan lukuisten muiden
kommunisteihin avoimen nurjasti asennoituneiden järjestöjen tavoin. IKL tosin
lakkautettiin jo 19.9.1944 Hackzellin
aselepohallituksen toimesta eli 3 päivää ennen kuin valvontakomission
edustajat saapuivat Suomeen. Suuri osa toimintaan liittyneistä dokumenteista
tuhottiin kommunistien koston pelossa. Valitettavasti myös lukuisat
yksityishenkilöt "siivosivat historiansa" kommunistien
vallankaappauksen pelossa. Palaa alkuun.
Lapuanliikkeen” sponsorit”, teollisuus ja kauppa,
(ei käsitellä tässä yhteydessä)
Lapuanliike ja maatalouspolitiikka, (ei käsitellä
tässä yhteydessä)
Lapuanliike ja uskonto, (ei käsitellä tässä yhteydessä)
IKL ja korporatiivinen valtiomalli, (ei käsitellä
tässä yhteydessä)
Helsingissä 28. marraskuuta 2005
Risto Laine
risto.laine (at) vapaamielistenklubi.fi
---------------
Käytettyjä lähteitä:
Ajan Sana, Kansalliskirjaston mikrofilmit vuosilta
1930-32
Uusi Suomi, Kansalliskirjaston mikrofilmit vuosilta
1930-32
Suomen Sosialidemokraatti, Kansalliskirjaston
mikrofilmit vuosilta 1929-30
Kansallinen edistyspuolue: Toimintakertomukset
vuosilta 1929 -34
Reijo Perälä: Lapuan liike ja sanan mahti,
Rovaniemi 1998
Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset, Helsinki
1985
Juhani Mylly: Maalaisliitto- keskustapuolueen
historia 2, Hämeenlinna 1989
Muuta kirjallisuutta.
Tutustu sivuston muuhun sisältöön
tästä : SIVUKARTTA
Yllä oleva teksti ei pyri tuomaan otsikkoasiasta
esiin uutta tutkimustietoa, vaan antamaan yleiskuvan olemassa olevasta,
mahdollisimman kiistattomasta perustiedosta. Liikkeen olemuksen
monitahoisuudesta johtuen sen kuvaamista ei ole ollut mielekästä yrittää
puristaa kronologiseen järjestykseen, vaikka siihen suuntaan on tässä
esityksessä kuitenkin asiaan tutustumisen helpottamiseksi pyritty.
Pyydän ystävällisesti kommentoimaan mahdollisia
puutteita, epätäsmällisyyksiä, virheitä, asenteellisuutta tms. palaute. Lomake hyväksyy myös
nimettömän ja osoitteettoman palautteen, mutta sähköpostiosoite on kuitenkin
erittäin toivottava. Palaa alkuun.
Artikkelin sanastoa perusmuodossa, tekstissä sanat
voivat esiintyä taivutettuna:
Lapuan liike, isänmaallinen kansanliike,
isänmaallinen kansan liike, fasisti, fasismi, fasistinen malli, uusi
punakapina, suomen kommunistinen puolue, kyösti kallio, p. e. svinhufvud,
komintern, suomen sosialistinen työväenpuolue, työväen ja pienviljelijäin
vaaliliittojärjestö, otto ville kuusinen, suomen ammattijärjestöt, saj, yhtymä
vientirauha, martti pihkala, kommunistilait, tasavallan suojelulait, työväen ja
talonpoikain puolue, akateeminen karjala-seura, itsenäisyyden liitto, vihtori kosola,
kustaa tiitu, rehtori hilja riipinen, pastori olavi kares, päätoimittaja
artturi leinonen, varatuomari lauri halme, tohtori kai donner, varatuomari s j
pentti, lapuan seurahuone, suomen lukko, työn ääni, kustaa tiitu, rafael
haarla, raf haarla, bruno sarlin, kosti-paavo eerolainen, artturi vuorimaa,
jalmari rötkö eino oskari pekkala, väinö voionmaa, ernst von born, lauri
relander, c g mannerheim, kenraali aarne sihvo, kenraali k m wallenius, lapuan
kirkkoherra kaarlo k r kares, väinö hakkila, arvid kalsta, pentti kosola, ellen
ja k j ståhlberg, eugen schauman, bobi siven, sisäministeri e v kuokkanen, vastaava toimittaja ja taloudenhoitaja yrjö nikula,
toimituskunnan jäsenet k r kares, iivari koivisto, vihtori herttua, kustaa
lahdensuo, antti isotalo, matti rantanen, spalernaja, ajan sana, sisäministeri
arvo manner, sinimustat, mustapaidat, aimo a k cajander, urho kekkonen, johan
rangell, vilho annala, väinö tanner, työväentalon naulaaminen, työväen talojen
naulaaminen, erkki paavolainen, Herman Gummerus, Martti J. Mustakallio, ernst
tandefelt, heikki ritavuori, i k l